sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Ravintola Farouge

Ravintola Farouge (http://www.farouge.fi/) Yrjönkadulla Helsingissä on hyvin suosittu, jota en yhtään ihmettele, koska ruoka on erinomaista ja palvelu on ensiluokkaista sisääntulotoivotuksesta alkaen.
Farouge on käsittääkseni Helsingin ainoa libanonilainen ravintola, joka perustettiin alunperin Mannerheimintielle ratikkahalleja vastapäätä.  Suosio oli jo silloin suurta eikä se ole mihinkään vähentynyt senkään jälkeen, kun ravintola muutti Dianapuiston kupeeseen Yrjönkadulle.

Olen käynyt Farougessa mieheni kanssa kahdesti. Ensimmäisellä kerralla mies söi sammakonreisiä, jolla hän on sittemmin elvistellyt kaikille sakusammakkoja sääliville (ja vähän inhoavillekin). Nyttemmin niitä ei enää ole listalla - liekö sesonkiraaka-aine? Yhden kerran olen ollut siellä myös työporukan kanssa, mutta siitä on jo vuosia.

Tällä kertaa illastimme hyvien ystäviemme kanssa. Niinkuin sanoin jo aluksi, palvelu oli huomaavaista jo ulko-ovelta lähtien. Pöytämme oli ravintolan yläkerrassa.

Alkuun valitsimme Farouge Mezan eli lajitelman libanonilaisia alkupaloja - ja niitähän olikin ihan syödä asti.  Meza tarkoittaa hitaasti syömistä. Alkupalaherkuilla täytetyt vadit ja kulhot asetetaan pöydän keskelle, josta niitä on helppo kierrättää ruokailijoiden kesken.
Mezassa oli lampaanlihaa ainakin kolmella tavalla: lihapullina, makkarana ja pasteijoina. Lisäksi kulhoissa oli munakoiso-seesamtahnaa, hummusta, taboulehia, falafel-pyöryköitä, herkkusieniä sekä mintulla ja korianterilla maustettia omatekoista jugurttia. Jäiköhän joku pois? Oi, viininlehtikääryleet unohtuivat!
Tabouleh eli sitruunalla maustettu persiljasalaatti on libanonilaisen ruokapöydän kunkku samoin kuin ruisleipä kuuluu suomalaiseen versioon. Nam.

Kun nämä kaikki oli maisteltu, katselimme toisiamme epäuskoisina, että tilasimmeko myös pääruokaa? Napa aloitti mezaherkkujen aikana vaelluksensa irti selkärangasta, jos se nyt siellä oli koskaan ollutkaan.

Valitsimme jokainen erilaisen pääruoan.
Ystävärouva söi kaardemummalla ja timjamilla marinoitua kananrintafilettä vartaassa. Valkoinen tötterö vieressä on aiolia.

Pariskunnan herrahenkilö puolestaan taipui hänelle aika tavanomaiseen tapaan karitsankareeseen eikä se huono valinta ollutkaan - ainakaan ulkonäöstä päätellen.

Mieheni oli kahden vaiheilla, ja valitsi niistä lammastournedos'in, jota ei näytä olevan tämänhetkisellä nettiruokalistalla, mutta annos on toki taltioitu:

Minä menin siitä, mistä aita on matalin: couer de filet, jota ei sitäkään löydy menusta, mutta ravintolassa kyllä sai.


Pääruokien rinnalle sai tilattua haluamiaan lisäkkeitä: salaattia, haudutettuja kasviksia ja muistaakseni myös jonkinlaisia perunoita, mutta en muista niitä, koska potut on meillä pannassa.

Ruokajuomana oli libanonilainen (Bekaan laaksosta) Chateau Musar Jeune Red 2009 ja ystävättärelle lasikaupalla valkkaria, jonka nimeä en painanut mieleeni. Punkku oli luonnehdinnan mukaisesti tasapainoinen - niinkuin juojatkin :).

Kun kaikki nämä oli syöty, olo oli täyteläinen. Jälkiruokalistalla olisi ollut herkullisen kuuloisia vaihtoehtoja, mutta kyllä oli tyytyminen vain kahviin plus herrojen osalta myös konjamiiniin. Ai niin. Talo tarjosi jokaiselle mehevän tryffelipallukan.
Pojat valitsivat kahvikseen libanonilaisen ahwen, joka tarjoiltiin nätistä varrellisesta kannusta.

Kerrasta toiseen olen sitä mieltä, että Farougessa laatu on ja pysyy - tai se paranee! Kolmannen kerran vielä: palvelu oli erittäin reipasta ja huomaavaista!

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Kahvakuularyhmän saunailta

Mieheni vetää maanantaisin kahvakuulatreenejä, jossa käy tusinan verran osallistujia. Sellainen mukava "kantajengi".
Sovimme alkusyksystä, että pidetään joskus porukalla saunailta. Voidaan samalla tutustua toisiimme paremmin ja muutenkin kuin vain kuulan heiluttamisen merkeissä.
Sitten tuumasta toimeen: Pate Poliisi varasi Poliisien Kesäkodilta saunan perjantai-illaksi. Tarjoilut päätettiin hoitaa nyyttäriperiaatteella: makkaraa, perunasalaattia, salaattia ja patonkia. Juomapuolen jokainen sai järjestää omien mieltymystensä mukaisesti.

Minä lupasin tuoda perunasalaattia ja sinappia (tosi loistava oivallus!). Päähäni poksahtikin, että sisareni on sairaslomalla polvileikkauksen takia - hänhän voisikin tehdä saksalaista perunasalaattia ja lihapullia sekä vielä kaiken kukkuraksi kahvakuulan muotoisen täytekakun!!! Leipurin itsensä mielestä kakku näytti lippalakille - totta toinen puoli, mutta eipä tuo tahtia haitannut.

Vietimme melkoisessa syysmyrskyssä rantasaunan takkatuvassa mukavan iltapuhteen. Miehet kävivät useaan otteeseen meressä - sitä tuskin voi sanoa uimiseksi, sen verran kovat tyrskyt löivät rantaan.
Tarjoilut olivat hyvät, seura erinomaista ja tunnelma hilpeä.
HUOM! Annoksessa ei ole unohdettu kasviksiakaan ;-)

Toskakakku 2nd edition

Iänikuisen unelmatorttutarjoiluni sijaan päädyin leipomaan toskakakkua, jota en ole tehnyt vuosikausiin.
Tiesin, että minulla on toskakakun ohje, mutta en tiedä mistä sain päähäni noudattaa juuri sitä ohjetta, johon tartuin. Minulta löytyi sis useampikin ohje!
Vatkasin munia ja sokeria, lisäsin jauhot ja muistaakseni sulatettua rasvaakin. Ohjeessa sanottiin, että pohjaa paistetaan 10 min/175C, jonka jälkeen päälle lisätään mantelikuorrute.
Minähän tein niinkuin kirjoitetussa sanassa sanotaan. Voi taivas varjele! Mantelikuorrute upposi raakaan kakkutaikinaan yhteen kohtaan PLÄTS!!!
Kiehuin kiukusta. Hyvä, ettei paistos lentänyt kaaressa kartanolle. Harmitti niin vietävästi, mutta en antanut periksi.

Hain kaupasta uuden mantelisatsin ja ei muuta kuin munanvatkaus uusiksi.
Paistoin pohjaa puoli tuntia ja vasta sen jälkeen levitin mantelilastuista, voista, sokerista ja lusikallisesta vehnäjauhoja tehdyn kuorrutemassan pohjan päälle. Vielä uudelleen uuniin siksi, kunnes päällys saa kauniin kiiltävän värin.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Siksi otsikon 2nd edition (toinen painos).

Isänpäivän päivällinen 2011

Isänpäivän päivälliselle oli kutsuttu päivänsankarin lisäksi tietenkin äiti, siis edellisen vaimo ja sisareni miehineen.
Kunnianhimoisesti päätin tarjota kolmen ruokalajin päivällisen, joka aloitettiin sesongin ensimmäisellä glögilasillisella. Amuse bouchena eli keittiön terveisenä oli pieni kupillinen maa-artisokkakeittoa.

Alkuruokavalinta oli rohkea, ja lopulta vähän kiusallinenkin, mutta en kadu ratkaisuani.
Niinkuin olen kertonut isäni ei pidä kovin eriskummallisista ruoka-asioista, vaan hyvin perusjutuista. Äiti on ruoan suhteen ennakkoluulottomampi eikä kavahda outojakaan ruoka-aineita.

Ensin lautaselle tuli pari lusikallista lämmitettyä juurespyrettä, pala loimulohta, marinoitua punasipulia ja paistettuja kampasimpukoita! Markkinoin kampasimpukat kuhapalleroina, koska tiesin niiden jäävän paapan lautaselle, jos kerron koko totuuden.
Oli kuulemma tosi hyvää, paitsi lanko ei oikein ymmärtänyt vedätystäni.
Alkuruoan kanssa oli tarjolla amerikkalainen valkoviini (Fetzer Chardonnay, Alkon tuotenumero 572357).


Pääruokana tarjosin paahdettuja juureksia (bataattia, porkkanaa, lanttua, oliiviöljyä, valkosipulia, mausteita) ja erinomaista burgundinpataa.
Ostin 1,7 kilon kimpaleen naudanpaistia, jonka kuutioin reiluiksi paloiksi. Ruskistin lihapalat pannulla niin, että ne saivat kauniin värin. Seuraavaksi paistinpannun kautta uunivuokaan pääsivät silputtu pekoni, sipuli, valkosipuli ja tomaattipyre.
Pannun huuhdevesi, liemikuutio ja melkein puoli pulloa punkkua lihapalasten päälle ja uuniin (150C) 2-3 tunniksi.
Paistamisen loppupuolella lisäsin pataan vielä kourallisen hillosipuleita ja rasiallisen viipaloituja ja kevyesti paistettuja herkkusieniä. Olisin halunnut käyttää pataan tuoreita pikkusipuleita, mutta en löytänyt niitä mistään siihen hätään. Oli siis pärjättävä hillosipuleilla.
Burgundinpadan kanssa nautimme keskitäyteläistä chileläistä Cono Sur Pinot Noir -punaviiniä  (Alkon tuotenumero 466647). Samaa viiniä olin lorauttanut myös pataan.

Jälkiruoka oli yllätys päivänsankarille. Hänen ehdoton suosikkinsa: luumukiisseli, jonka keittamisessä käytettiin myös kanelitankoa. Isä ei perusta kermavaahdosta luumukiisselin kanssa, mutta me muut sen sijaan kyllä. Sen verran tainnuksissa olen tainnut kaikesta syömisestä ja juomisesta olla, että jälkiruokakuvaa en ole ottanut. Tai sitten vetelin kiisseliä silmät soikeana kohti ääntä eikä mieleeni tullut kuvauspuuhat ollenkaan.

Päälle päätteeksi nautimme vielä kahvit ja sisareni leipomaa Kirstin kakkua (http://www.kotonatehtya.blogspot.com)/ sekä minun toskakakkua, josta meinasi tulla fiasko.

Siskonmakkarakeitto

Isänpäiväviikonlopun kokkailu jatkui lauantain arkiruoalla.
Ajattelin ensin, että teen lasagnea, mutta koska olemme itse olleet vähähiilihydraattisella tuulella viimeiset kuukaudet, en tieten tahtoen ruvennut väsäämään pastaruokaa.

Aamupalapöydässä puheeksi tuli siskonmakkara, joka on itse asiassa ainoa makkara, jota voin syödä. Voisinhan minä toki syödä muutakin makkaraa, mutta kun en syö. Paitsi kerran kesässä yhden mustanpuhuvan nuotiolla paistetun kärkkärin.

Mars kauppaan tarkistamaan, että mahtaako saada siskonmakkaroita.
Saihan niitä http://www.lihajaloste-korpela.fi/siskonmakkara.php. Jälkeenpäin huomasin, että niiden valmistukseen on käytetty kamaraa, jota paapa inhoaa sydämensä kyllyydestä, samoin kuin termiä  "koneellisesti irroitettua broilerinlihaa". Hän ei syö suurin  surminkaan mitään, minkä valmistuksessa on käytetty em. aineksia.

Vettä kattilaan, kasvisliemikuutio ja maustepippureita perään sekä pari pussillista keittojuureksia. Keitos liki valmiiksi,  siskonmakkarat sekaan ja suolan tarkistus. Helppo keitto on valmis nautittavaksi.
Arvatkaapas, mitä paapa sanoi siitä? "Hyvää lientä".

Pannukakkurulla sieni-juustotäytteellä

Isänpäivän tietämissä iäkäs isäni (paapa) ja alle 80-vuotias äitini (oululaisittain emäntä) olivat vierailulla täällä Etelä-Suomessa. He olivat syöneet päiväruoan sisareni luona, joten minun kontolleni jäi iltapalan loihtiminen. Pannukakkurulla on helppo ja nopea vaihtoehto, jonka voi täyttää lähes millä tahansa. Mutta millä sen täyttäisin tällä kertaa?

Paapalla on omat vankkumattomat mielipiteensä erilaisista ruoka-aineista ja esimerkiksi kalaa lukuunottamatta kaikki muut merenelävät eivät ole ihmisen ruokaa. Katkaravut ovat hänen mielestään toukkia, joten pannarirullaa ei siis voinut täyttää niillä. Tiedän, että hän pitää perusmetsäsienistä sienisalaattina, enkä ole kuullut, että kanttarellit olisivat päätyneet hänen inhokkilistalleen. Siispä kokeilemaan.

Tein täytteen pakastekanttarelleista (http://www.marjex.fi/), sipulista, tuoreesta persiljasta, juustoraasteesta ja mausteista. Jälkeenpäin harmittaa, että pitäydyin tiukasti ohjeessa enkä lisännyt joukkoon jotakin, jolla täytteestä olisi tullut enemmän massamainen - niinkuin esimerkiksi tuorejuustoa tai jotain.
Täyte oli irtonaista  ja rullaa leikatessa siivut eivät pysyneet koossa. Sieniä sai metsästää haarukalla suuhunsa ja syödä pannariviipaleet sellaisenaan.

Pannaritaikinaan laitan 6 dl punaista maitoa, 2½ dl vehnäjauhoja, vähän suolaa, pari puristettua valkosipulinkynttä, 3 munaa ja 50 g sulatettua voita. Uunissa (200C) noin puoli tuntia ja sitten vain täyte levylle ja rullailemaan.

Hyvää se oli - paapan mielestäkin.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Kynttiläillallinen

Onko luvassa kynttiläillallinen á la Hyacinth Bucket brittiläisestä Pokka pitää -sarjasta vai täysin lauttasaarelainen versio? Oikea vastaus on jälkimmäinen, mutta ilman esikuvansa kommelluksia.
Mainitsin sisarelleni, että järjestän miehelleni kynttiläillallisen, josta hän loihe lausumaan, että oikeinko Hyasintti Ämpäri (a bucket = ämpäri) -tyyliin? Siitäpä sitä sitten on riittänyt runoilemista.

Pyhäinpäivän kunniaksi loihdin neljän (4) ruokalajin illallisen viineineen.
Alku otettiin ihan varman päälle: paahtoleipää, smetanaa, punasipulisilppua ja Kuusamo-järvestä pyydettyjen muikkujen mätiä. Leipäähän me ei olla syöty herran aikoihin eikä minulla tee enää edes mieli leipää, mutta silti tässä alkupalassa sitä oli eikä voi moittia.
Alkuruoan kanssa nautimme espanjalaista Augustus-merkkistä valkoviiniä (Penedes), jota sain taannoin esimieheltäni palkkioksi hyvin tehdystä työstä (2 ploa). Sanoisin, että kyllä kannattikin antaa. Loppuunsaatettu tehtävä oli haasteellinen eikä usko tahtonut riittää, mutta lopussa kiitos seisoo. Ja toisaalta viini on todella "miun maun mukkaa" täyteläistä chardonnayta.

Kävimme syyskesällä mieheni kanssa Fagervikissä eräässä kartanossa lounasvierailulla, ja meille tarjottiin kauriinpaistia.
Siitä innoittuneena kysyin joskus Stockmannilla, mahtaako kauriinpaistia olla meidän tavisten saatavilla. Lihamestari esitteli minulle pakastealtaan runsasta valikoimaa ja kertoi, että tuoretta lihaakin on saatavilla metsästyskauden aikaan (marras-joulukuu).
Tällä kertaa tyydyin pakastettuun ulkofileeseen (n. 700 g) ja se oli peuraa. Kai se on likimain sama sarvipää kuin kauris.

Poistin fileestä kalvon ja valelin sen balsamicosta, hunajasta, rosmariinistä, suolasta ja mustapippurista tekemälläni sekoituksella ja työnsin paistopussiin.
Peuranpaisti on herkullista, kun se on paistettu níin , että paistomittari näyttää 57 astetta. Minun paistama lihakimpale oli niin pieni, että tuskin ehdin sitä uuniin työntää, kun mittari jo näytti sallittuja lukemia.
Eipä siinä muu auttanut kuin ottaa liha pois uunista ja kääriä se folioon ässehtimään.

Peuranpaistin kaveriksi paahdoin uunissa bataattia, lanttua ja porkkanaa. Juureskuutioiden joukkoon sekoitin valkosipulia, hunajaa, suolaa, mustapippuria ja tuoretta timjamia. 225 astetta ja reilu puoli tuntia.
Ettei tarjottava liha ja juurekset tartu kurkkuun, tein kastikkeen  pakastesuppilovahveroista, sipulista ja peuran paistinliemestä.
Peuranpaistille valitsin viiniksi argentiinalaisen Trapichen, joka on 70 %:sesti Malbec-rypäleestä valmistettu viini. Hyvä valinta.


Kynttiläillallisen jälkiruokana oli arkipäiväisesti jäätelöä ja kahvia, mutta sitä ennen nautimme "välijuustot" sellaisenaan.
Juustoina olivat Valion Salaneuvos vasemmalla alhaalla (gouda), itävaltalainen Dachsteiner ylhäällä (ärpääli haju) ja Cittarista ostettu maalaisbrie oikealla alhaalla (alkuperä tuntematon).

Ruoka oli hyvää, sitä oli riittävästi ja järjestys oli moitteeton.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Kasvis-fetalisäke

Sunnuntailounaana oli lihapullia, joiden taikinaan laitoin poron- ja naudanjauhelihaa sekä kanttarelleja. Niin arkiruokaa kuin olla voi, mutta ah, aina niin hyvää.
Olen joskus takavuosina ostanut karppauskeittokirjan, mutta enpä ole paljon sen ohjeita käyttänyt. Tutkailin "männä viikolla", että minkälaisia lisäkkeitä siellä ehdotetaan tehtäväksi.
Muistinsopukoihin jäi kasvis-fetapaistos, jota päätin kokeilla herkullisten lihapullieni lisäkkeeksi korvaamaan pottumuusin.

Pilkoin uunivuokaan kaksi keskikokoista parsakaalta, yhden hyvänkokoisen kesäkurpitsan, puolitoista punaista paprikaa ja kaksi punasipulia. Kesäkurpitsa olisi voinut olla keltainen, niin väripaletti olisi ollut leikkisämpi, mutta eipä ollut keltaista zucchinia lähettyvillä, joten vihreällä mentiin. Kasvisten kanssa pääsi muhimaan myös purkillinen fetaa. Mausteeksi suolaa, mustapippuria ja basilikaa sekä reilulla kädellä oliiviöljyä. Sitten vaan kaikki vähän hyrskynmyrskyn ja uuniin (200 astetta, 45 min).

Että piti olla hyvää.
Ylemmässä kuvassa ainekset täyteläisen värisenä ennen paistamista ja alemmassa kuvassa sen sijaan näkee kuinka esimerkiksi punasipulin väri kärsii, kun sitä vähän kuumentaa. Siitä huolimatta bueno. Suosittelen.

Karppaus alkaa saada naurettavia piirteitä. Toim. huom. Minähän en karppaa oikeaoppisesti, sillä  syön mysliä ja kaurapuuroa ja muutakin, jossa on jauhoja, mutta potut, pasta, riisi ja leipä on boikotissa. Mutta takaisin naurettavuuksiin.
Lähes päivittäin on jossakin lehdessä joku artikkeli vähähiilihydraattisen ruokavalion vaaroista ja kuinka ollakaan, piruja maalailevat seinille yleensä terveyden ja hyvinvoinnin edustajat, joiden kuvittelisi olevan innoissaan ihmisten parantuneista ruokailutottumuksista. Ehkä ongelma onkin siinä, että ruokavalioremonttien takia jää joku pilleripurkki ostamatta eikä kirstu kilahda entiseen malliin.

Minunkin mielestä ylilyöntejä tulisi välttää ja säilyttää kohtuus kaikessa. Myös pelottelussa.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Syksyn keitoksia ja kokkailuja vähähiilarisesti

Minua ei potuta vieläkään :) Olen ollut ilman perunaa, pastaa, riisiä ja leipää syyskuun alusta alkaen - ja nyt on jo liki lokakuun loppu. Ei, en karppaa puhdasoppisesti, mutta yritän kyllä välttää edellä mainittujen aineksien syöntiä.
Päivitin juuri blogiini maa-artisokkakeittojutun. Siihen käytin perunaa, olen syönyt muutaman leipäpalankin tänä aikana ja kaljaa olen juonut - varsinkin Münchenissä lokakuun alussa. Ylipäätään on vain kyse vähemmästä määrästä hiilihydraatteja ja täytyy sanoa, että olo on ollut kevyempi eikä housunkaulus ahdista aivan niin paljon kuin aikaisemmin. Miehellä paino on pudonnut 7 kg.

Pottujen ja pastan kiertäminen ruoanlaitossa aiheuttaa päänvaivaa, se on myönnettävä. Niitä kun on niin helppo keittää lisäksi lihalle, kalalle ja vaikka mille. Olen jo aiemmin kirjoittanut kukkakaalimuusista, joka on oivallinen vaihtoehto perunamuusille ja maukastakin kaiken lisäksi.
Talvea kohti mennessä minulta loppuu mielenkiinto kukkakaaliin - se muuttuu mielestäni puiseksi.

Uusin tuttavuus on juurespyree. Nam. Taas kerran niin yksinkertaista, mutta tosi makoisaa.
Kuorin ja pilkoin noin varttikilon verran lanttua, reilun 100 g juuriselleriä ja puolikiloa porkkanoita. Kiehuvaan veteen lusikallinen suolaa ja juureskuutiot perään. Annoin kiehua puolisen tuntia ja laskin keitinveden talteen (mutta en tarvinnut sitä).
Sauvasekoitin kehiin ja massa tasaiseksi. Ripaus cayennepippuria, muskottipähkinää ja vähän suolaa sekä reilulla kädellä kuohukermaa - kuitenkin niin, ettei pyreestä tule keittoa ;-). Muutama pyöräytys puuhaarukalla, jonka jälkeen lisäsin soseeseen yhden kananmunan ja sekoitin huolellisesti.
Kerrassaan erinomaista. Suosittelen.

Tulen käyttämään tätä myös jossakin alkuruoassa joskus - esimerkiksi paistettujen kampasimpukoiden kanssa. Tekeekö mieli, lippaako kieli?

Perjantai-iltaisin työviikon päätteeksi rentoudumme yleensä kotona ja syömme jotakin kivaa. Niinkuin esimerkiksi täytettyjä paprikoita. Ei tosiaankaan mikään uusi innovaatio, mutta helppo valmistaa ja hyviähän ne ovat eikä ole turhia hiilareitakaan.
Näiden kanssa kävi sellainen moka, etten esikypsentänyt niitä niinkuin olin ajatellut, mutta hyvinpä noihin hammas pystyi. Olivat hienosti al dente.

Lukijalle on varmaankin tullut selväksi se, että saimme viime jouluna lahjaksi puoli poroa. En tiedä oliko oikea vai vasen puoli, mutta etu- tai peräpää se ei kyllä pelkästään ollut.
No, sellaisessa kaupassa tulee kaupan päälle myös keittoluita. Aivan totta. Keittoluita. Keitin siis luusoppaa.

Varasin taloutemme suurimman kattilan, johon ladoin huuhdellut luut kiehumaan. Aluksi kuorin keitoksen päältä vaahtoa pois, jonka jälkeen lisäsin sekaan maustepippureita, sipulia ja suolaa. Keitos sai kiehua itsekseen parisen tuntia.
Keittämisen jälkeen rapsuttelin lihat luista erilleen, lisäsin keittoon pari pussillista keittojuureksia ja muheva poronlihasoppa oli valmista nautittavaksi.
Kaikki syötävä on hyödynnettävä, myös luut!

Maa-artisokkakeitto

Vietimme syyskuisen lauantai-illan hyvien ystäviemme seurassa täällä meillä. Illan ohjelma pyöri pitkälti ruoan ympärillä, kuinkas muuten.
Illan viihdeosuus vietettiin Ameriikan mailla - videonauhoituksen avulla. Ystäväpariskuntamme nuorempi tytär astui heinäkuun alussa avioliiton auvoiseen satamaan Kentuckyssa. Meidätkin oli kutsuttu paikan päälle, mutta loppupeleissä päätimme kuitenkin jättää matkan tekemättä. Joten fiilistelimme tunnelmalla näin jälkikäteen.

Tiedän, että pariskunnan naisosuudella on muutamia ruokarajoitteita, kuten poro ja maksa sekä uusin inhokki: vuohenjuusto. No, maksaa en ollutkaan ajatellut kokata, mutta poroa se olisi voinut olla, kun meistä on kysymys. Tässä tapauksessa oli siis turvauduttava johonkin muuhun.
En tiedä mistä lienen saanut päähäni, että maa-artisokkakeitto olisi hyvä vaihtoehto alkuruoaksi. Sitä kehutaan joka paikassa herkulliseksi ja samettiseksi ja ties miksi. Olen toki itsekin sitä valinnut ravintolassa, mutten koskaan aiemmin tehnyt.

Ostin kilon verran maa-artisokkia, siis niitä kuhmuraisia mukuloita, jotka mustuvat herkästi kuorittaessa, joten ne on laitettava heti kylmään veteen odottamaan keittämistä.
Lisäksi kuorin yhden  Rosamunda-perunan, koska ohjeessa suositeltiin valitsemaan jauhoinen lajike.
Maa-artisokka- ja perunakuutioiden lisäksi lisäsin keitinveteen kasvisliemikuution ja pari valkosipulinkynttä.

Kun ainekset olivat kypsyneet, surautin ne sauvasekoittemella tasaiseksi massaksi ja lisäsin purkillisen kuohukermaa, ripauksen valkopippuria ja ehkä vähän suolaa myös.

Jopahan piti olla hyvää. Suorastaan taivaallisen hyvää. Jos olisi halunnut viimeistellä keiton, olisi pinnalle voinut paahtaa vaikka pinjansiemeniä tai lisätä krutonkeja tai vaikka paistaa pekonimurua. Me nautimme keiton tällaisenaan maukkaan leivän kanssa.

Maa-artisokka ei nimestään huolimatta ole kovin läheistä sukua latva-artisokalle, tuolle toiselle herkkusuiden ylistämälle kasville. En ole koskaan valmistanut latva-artisokkaakaan, joten täytynee kokeilla sekin joskus.

Mutta vielä maaversioon. Kasvi sisältää inuliiniä, jota ihmisen ruuansulatus ei kykene hajottamaan. Paksusuolessa inuliini alkaa käydä ja aiheuttaa runsasta, joskin vaaratonta, kaasun muodostusta. TOIM. HUOM. Panimme tämän merkille :)
Ja niin hassunkurista kuin onkin, maa-artisokan englanninkielinen nimi on Jerusalem artichoke eikä sillä ole mitään tekemistä Jerusalemin kanssa. Se on alunperin Perusta kotoisin oleva intiaanien viljelyskasvi.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Illallisvieraita

Saimme illallisvieraita, jotka eivät ole käyneet meillä vuosikausiin. Itse kyllä väittivät käyneensä pari vuotta sitten, ja ehkä se niin onkin.
Harvinaisen vierailun kunniaksi päätin panna parastani. Etukäteistiedustelujen perusteella inhokkilistalla oli graavi kala ja mäti, joten ei sitten niitä. Itsekään en ole graavilohen vannoutunut ystävä, sen sijaan graavisiikaa ei voita mikään. Mutta nyt ei siis tarjottu graavikaloja!
Niinkuin olen aiemminkin kirjoittanut, kokin pahin painajainen on ruoka, jota ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt ja päättää lähteä pystymetsästä keittopuuhiin.

Minulla oli mielikuva alkuruoasta: riimihärkää, sen rinnalle jotakin plus jotakin muuta. Riimihärkää sain Stockmannilta, rinnalle keksin paahdettuja kasviksia (bataattia, porkkanaa, lanttua, valkosipulia, oliiviöljyä, mausteita) jäähdytettynä ja tuorejuustosta & Creme Fraichesta kyhätty vaahto tai tahna.



Kuvassa lihasiivut näyttävät paksuille, mutta ne olivat hyvin hyvin ohuita - ja maukkaita. Tässä annoksessa kokin painajaisosastoa edustaa tahna, jonka sävelsin omasta päästä. Kovasti se sai kehuja. Käytin sitä myös muuten "keittiön terveisissä" ennen varsinaista ruokailua. Truuttasin tahnaa kuorukoihin ja hyvää oli.


Pääruokana oli tällä kertaa blogin lukijoille jo tuttua grillattua nieriää, kantarellimuhennosta ja kukkakaalimuusia. Niin hyvää, ettei sanotuksi saa.

Tässä vaiheessa ruokailua olin niin makunautintojen huumaannuttama, että en enää ole ottanut jälkiruoasta kuvaa ollenkaan. Se olikin se aterian toinen harakiri-juttu: valkosuklaamousse, jonka ohje oli Hesarin Ruokatorstaissa ja minä päätin kokeilla.
Monimutkainen haaste kaikkine suklaan vesihauteessa sulattamisineen, keltuaisten, valkuaisten ja kermavaahdon erillisine vaahdottamisineen, mutta lopputulos palkitsi vaivan: mousse onnistui ja oli taivaallisen hyvää.

Täytettyjä kesäkurpitsoja

Syksyisiin ruokaratkaisuihin kuuluu myös täytetyt kesäkurpitsat tai paprikat. Tällä kertaa päädyin zucchineihin, koska kaupasta löytyi pulleita vihreitä ja keltaisia kesäkurpitsoja. Olisi siellä ollut varmasti paprikoitakin.
Halkaisin kurpitsat ja leikkasin jokaisen puolikkaan pohjasta vielä ohuen siivun pois niin, että ne pysyvät paremmin aloillaan eikä täyte valu sinne sun tänne.
Seuraavaksi koversin kurpitsanpuolikkaat veneiksi eli höttöistä sisustaa pois. Ennen kuin rupesin väsäämään täytettä, ripottelin hippusellisen suolaa kasviksille.

Täyte oli hyvin perinteinen: jauhelihaa, paprikanjämät, sipulia, vähän kurpitsan sisushöttöä, mausteita ja siinä se. Sitten täyte veneisiin, päälle juustoraastetta ja uuniin ehkä reiluksi puoleksi tunniksi (+200C).
Oikein maukkaita iltapalaksi ja käsittääkseni ihan karppauskelpoista evästä.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Syyssesongin parasta antia

Teen yleensä kerran syksyn aikana jotakin kaaliruokaa. En ole kuitenkaan koskaan keittänyt kaalikeittoa, koska se näyttää kuin olisi pyykkiä liossa!
Sen sijaan teen joko kaalikääryleitä tai -laatikkoa, joista jälkimmäinen on ylivoimaisesti helpompi valmistaa.

Teen kaalilaatikon äidiltä oppimani tavan mukaisesti.
Kaali silputaan pienenpieniksi paloiksi isoon astiaan - minun tapauksessani ämpäriin! Aluksi kaalisilppua "vaivataan" käsin niin, että se vähän pehmenee tai tulee nuoskeammaksi. Sitten kaalin sekaan lisätään suolaa maun mukaan ja taas "vaivataan".
Paistan kaalilaatikkoa varten jauhelihaa ja sipulia. Maustan seoksen suolalla, mustapippurilla ja meiramilla.

Pehmitetty kaali ja jauhelihaseos laitetaan kerroksittain voideltuun uunivuokaan ja jokaisen kerroksen välin ripotellaan vähän riisiä sekä  meiramia. Lopuksi päälle muutama kunnon nokare voita ja (paljon) siirappia. Kaalilaatikon nesteenä on pelkkä vesi ja sitä laitetaan sen verran, että vuokaa reilusti kallistettaessa neste nousee esille. Nestettä ei saa laittaa liikaa, koska kaalista itsestään irtoaa aika paljon vettä paistamisen aikana.

Jotkut koulukunnat laittavat kaalilaatikkoon lihalientä. Se on makuasia, mutta sen sijaan sitä en voi ymmärtää, että joku lisää kaalilaatikkoon munamaitoa niinkuin makaroonilaatikkoon (yäk, en syö!).


Syysherkku saa muhia reilun pari tuntia 200-asteisessa uunissa, osan aikaa foliolla peitettynä, jonka jälkeen se on valmista nautittavaksi puolukkasurvoksen kanssa.

Ravintola Origo Hangossa

Teimme elokuisena lauantaina päiväretken manner-Suomen eteläsimpään kaupunkiin Hankoon. Menomatkalla poikkesimme Degerbyssä "juu-juu-juustossa löytyy" Kisun kyläkaupassa jätskillä ja Snappertunassa Raaseporin linnanraunioilla.
Hangossa meillä ei ollut mitään erityistä kohdetta, johon olisimme halunneet tutustua ja kun vihdoin sinne rantauduimme, olikin jo myöhäinen lounasaika. Olemme käyneet Hangossa joskus 15 vuotta sitten ja meillä oli muistikuva makasiiniravintoloista sataman tuntumassa. Muistikuva ei pettänyt.

Hangon Itäsataman makasiineissa on ravintola toisensa vieressä. Päätimme, että emme mene ensimmäisestä ovesta sisään, mutta loppujen lopuksi löysimme itsemme makasiinirivin ensimmäisestä eli ravintola Origosta http://www.restaurant-origo.com/. Rakennuksen kivijalassa sijaitsevan ravintolan tunnelma oli rauhallinen. Kivijalan koloissa paloi kymmenittäin kynttilöitä, joka loi osaltaan mukavaa tunnelmaa.

Pöytäkunnassamme muut nauttivat alkuruoaksi katajamarinoitua riimipeuraa ja minä puolestani valitsin kermaista maa-artisokka-jokirapukeittoa. Esillepano oli kaunis ja makukin oli huumaava.

Pääruoan kohdallakin minä erotuin muusta seurueesta: Bovikin luomukaritsaa kahdella tavalla, kun taas muilla oli miedosti savustettua nieriää.
Pöydässä kehkeytyi keskustelu nieriän asuinsijoista. Saako sitä etelän lämpimistä vesistä vai onko sitä vain Lapin vesistöissä? Koska yhteisymmärrykseen ei siinä vaiheessa päästy, päätimme tiedustella tarjoilijalta nyt syötävän nieriän kotikulmia. Vastaukseksi saimme, että lähivesiltä tulee! "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa".

Tarjoilija teki oma-aloitteisesti tarkistuskierroksen, jonka tuloksena paljastui, että "lähivesi" olikin Islanti!!! Tuumasimme, että Inarinjärvikin olisi ollut enemmän lähivesi, mutta hyvää se nieriä oli siitä huolimatta.


Minä nautin päälle päätteeksi omena-kaurapaistoksen ja kupillisen (tai kaksi) mustaa kahvia.

Täydellisyyden tavoittelua

Kotikokillakin ruokahalu kasvaa syödessä! Mietin, että saisinkohan loihdittua illallista, johon kuuluisi sekä "keittiön terveiset", alku-, pää- ja jälkiruoka että välijuustot. Kummakos tuo on suunnitella normi kolmen ruokalajin menu ja väliin juustot, mutta keittiöntervehdyksen kanssa meinasi tulla tenkkapoo.

Amuse-bouche tai titbit niinkuin amerikkalainen sanoisi, on makunystyröiden herättelemiseksi tarkoitettu suupala, jota ei kerrota ruokalistalla. Keittiömestari loihtii sen kulloinkin saatavilla olevista aineksista. Minun amuse-boucheidea oli niin uusi, etten osannut loihtia sitä senhetkisistä jääkaapin antimista (kananmunia, sinappia, leipää, voita, maitoa), vaan päädyin pienenpieniin palasiin yrttipateeta, karpalohilloa ja pakastekarpaloita.

Varsinaisen illallisen aloitti ravintola Saaresta varastettu idea Patruunan pursieväästä: Maalahden limppuviipaleella kantarellimuhennosta ja päällä rapeaksi paistettu pekonisiivu. En kostuttanut leipää ollenkaan eikä se sitä kaivannutkaan.
Kylläpäs se piti olla hyvää - sanoisin, että melkeinpä parempaa kuin alkuperäinen pursieväs.


Pääruokana oli tällä kertaa karitsan sisäfilettä, joka näyttää kuvassa merihevoselta tai ... joltain muulta. Karitsan lisäkkeenä oli itse tehtyä tsatsikia ja kaupan barbeque-perunoita.
Paistoin karitsan pötkylöihin pannulla hyvän värin ja siirsin ne perunoiden paiston loppuvaiheessa uuniin muhimaan niin, että ne olivat suussasulavia.
Tsatsikin värkkäsin tuoreesta kurkusta, turkkilaisesta jugurtista, valkosipulista, sitruunanmehusta, hunajasta, oliiviöljystä, suolasta, mustapippurista, tuoreesta mintusta ja tillistä.
Valutin raastettua kurkkua siivilässä tovin, mutta loppujen lopuksi puristelin vedet pois käsipelillä. Sekoitin kaikki aineet suolaa lukuunottamatta ja annoin maustua jääkaapissa yön yli ja vasta juuri ennen tarjouilua lisäsin suolan.
Todella aidon tsatsikin makuista ja sopi tosi hyvin karitsan lihan kanssa.


Alkuperäisen suunnitelman mukaisesti tarjosin myös juustoja, joista ei ole kuvaa. Valintani olivat perusvarmat brie ja tuhkaraitajuusto (Morbier) sekä uusi tuttavuus goudatyyppinen olutjuusto.

Jälkiruoan kohdalla menin siitä, mistä aita on matalin: puutarhavadelmia, pensasmustikoita ja vaahdotettua vaniljakastiketta. Kuvassa pulleat vatut pääsevät oikeuksiinsa!

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Kukkakaalimuusi

Suosikkiohjelmiini lukeutuu mm. amerikkalainen Biggest Loser eli Läskiohjelma niinkuin me olemme sen nimenneet. Tämän kesän aikana jonkin jakson valmentajan vinkissä suositeltiin kukkakaalimuusia korvaamaan perinteinen perunamuusi. Väitettiin, että on terveydellisesti huomattavasti pottumuusia parempi vaihtoehto. Se on myös nykyhetken mukaisesti karppausruokaa.
Ei kai kukkakaalimuusi mikään uusi innovaatio ole, mutta minulle ennenkokeilematon - ja maistamatonkin kyllä.

Kukkakaalimuusin valmistaminen ei vaadi huippukokin taitoja, siispä toimeen.
Pilkoin 3 litran kattilan täyteen kukkakaalta, sillä meitä oli kolme syömämiestä enkä tiennyt kuinka pieneen kasaan aines painuu keitettäessä ja saati - muusatessa.
Keitin kaalinpalat suolattomassa vedessä kypsiksi ja kaadoin veden pois. Sen jälkeen lisäsin suolaa, valkopippuria, puristettua valkosipulia ja kunnon viipaleen voita. Mausteita kannattaa aina lisätä maltillisesti, sillä niitä on helpompi lisätä kuin ottaa pois.
Surruutin kukkakaalit muusimaiseksi sauvasekoittimella ja lisäsin lopuksi vielä lorauksen kuohukermaa sekä kourallisen juustoraastetta, jossa on myös suolaa (vrt. maustaminen)

Massasta tuli aavistuksen verran löysää, mutta ei kuitenkaan liian vetelää. Ja muusia oli lopulta ehkä reilu litra!

Kukkakaalimuusi oli onnistunut kokeilu ja sai koko pöytäkunnalta suosionosoitukset!

Loppukesän superherkku

Elokuisiin ja muuten myöhäiskesäisiin herkkuini lukeutuu kantarellimuhennos. Tunnustan jo alkumetreillä, että en ole kuuna kullan valkeana nähnyt yhtään kantarellia livenä, mutta torilla kyllä sitäkin useammin. Sienituntemukseni on hyvin rajallinen: tunnen punaisen kärpässienen ja that's it. Sitä ei kuulemma saa syödä.

Kävin lauantaiaamuna Hakaniemen torilla, jonne suuntaan yleensä kesäisin uusien pottujen, tuoreiden vihannesten tai näiden sienien takia. Hakaniemen halli kuuluu myös ostospaikkoihini, jos tuntuu siltä, että pitää asioida hallissa. Vanha kauppahalli ja kauppatori ovat liian turistirysämäisiä.

Ostin kotimaisia kantarelleja 2 litraa. Olivat oikein nättejä, keskikokoisia ja eritoten: siistejä. Joskus kantarellien mukana tulee kottikärryllinen neulasia, sammalta ja muuta roskaa, mutta näiden puhdistaminen kävi kuin tanssi.

Puhdistin ja pilkoin sienet sekä silppusin pari kohtuullisen kokoista tuoretta sipulia. Sen jälkeen paistinpannulle reilu köntsä voita ja sienet&sipuli paistumaan.
Seosta pyöritellään pannulla siksi, kunnes sienten neste on haihtunut. Oikeaoppisen muhennoksen ohjeessa sanotaan, että seuraavaksi lisätään vehnajauhoja, mutta minä en lisää.
Minä käytän muhennokseeni vain kuohukermaa. Lisäilen sitä 2-4 lorauksellista 15 minuutin aikana, jonka herkun valmistuminen vaatii.
Loppujen lopuksi kantarellimuhennokseen lisätään suolaa ja valkopippuria oman maun mukaan, mutta ei niin paljon, että alkuperäinen maku peittyy.

Yleensä tarjoan tätä herkkua paistetun lohen kanssa. Niin tälläkin kertaa, ja lisäkkeenä oli uusi tuttavuus: kukkakaalimuusi.

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Perinteinen rapuillallinen ravintola Saaressa

Jo vuosikausia olemme käyneet Helenan päivän aikoihin ravintola Saaressa http://www.asrestaurants.com/FI/ravintolat/saari/esittely.html rapuillallisella. Niin tänäkin kesänä, vaikka ravintolakokemuksia on kertynyt muutenkin loman mittaan riittämiin. Mutta Saari onkin traditio!

Ravintola Saari sijaitsee kahvila Carusellin kohdalla Sirpalesaaressa, jonne kuljetaan yhteysveneellä ja matka kestää ruhtinaalliset minuutin tai kaksi.

Meidät pöytään ohjannut ravintolapäällikkö totesi meidän saaneen ravintolan parhaan pöydän - kieltämättä näköala oli upea suoraan avomerelle. Helteinen heinäkuu oli tunkeutunut tähänkin ravintolasaliin, jossa oli KUUMA huolimatta avoimista ikkunoista.

Aiempina vuosina emme ole koskaan nauttineet kokonaista rapumenuuta kaikkine lisäkkeineen, mutta nyt päätimme räjäyttää pankin. Aivan ensimmäiseksi menuuseen kuului Pursieväs (saaristolaisleipää, kantarellimuhennosta ja päällä tiristettyä porsaankylkeä), josta sain oivan alkupalavinkin kotikeittiöönkin.
Siansivuviipaleet eivät olleet ihan ohuimmasta päästä!, mutta onneksi ne oli paistettu rapeiksi.


Sitten oli vuorossa ravut, joita olimme tilanneet etukäteen 6 kpl per sierainpari. Tarjoilijaharjoittelija Jennan mukaan nämä saksiniekat oli pyydetty Lieksan suunnalta. Enpä tunnistanut ainakaan murteesta! Heti ravustuskauden alussa oli joku lehtijuttu, jossa eläinsuojeluaktivistit kauhistelivat rapujen keittoa: elävät ravut laitetaan kiehuvaan veteen! Pitäisi kuulemma kiinnittää huomiota rapujen henkisiin kärsimyksiin. Mielestäni vähän samantasoista keskustelua kuin itikoiden (sääskien) tappaminen.


Ravut olivat jokirapuja ja toisissa oli oikeinkin muhevia paloja voilla ja tillillä silatun paahtoleivän päälle. Nam.
Eikä muuten otettu snapsia! Markku oli ihan vähällä tilata, mutta koska minä en ottanut, hänkin kieltäytyi. Loistavaa.

Koska olimme lähteneet pitkän kaavan mukaan liikkeelle, seuraavaksi oli vuorossa kotimaisia juustoja (sinihometta, goudaa ja jotakin muuta), ruislastua ja raparperihilloketta. Nam.


Pääruokavaihtoehtoina menuussa oli heinäsorsa, lohi ja kasvisruoka. Me valitsimme sorsaa - lieko ollut repeä tai ei, mutta hyvää oli. Odotin kyllä, että lihakimpale olisi ollut jotenkin sorsanpaistin mallinen, mutta tämä taisikin olla fiinimpi versio siitä. Lisäksi tuoreita paistettuja kantarelleja, naurislastuja, punajuuripyrettä, mustaherukkahyytelöä ja savukylki-perunamacairea. Nam.
Päälle päätteeksi tyrnivanukasta. Nam nam nam.
Ravintola oli tupaten täynnä ja nähdäkseni suurimmaksi osaksi privaattiporukoita. Rapuaikanahan on tavallista, että liikkeellä on isoja yritysporukoita, mutta liekö nykyinen taloustilanne iskenyt siihenkin käytäntöön tai sitten syy oli perjantai-illassa.
Viereiseen pöytään tuli vähän ennen lähtöämme suomalais-venäläinen seurue, jonka ludmiloilla ei tainnut olla ravun syönti täysin hallussa - pistelivät putsaamatta kaikki poskeensa. Onneksi olimme jo lähdössä pois.

Ruokajuomiksi valitsimme ranskalaisen Chabliksen ja chileläinen Errazurizin sekä jäävettä. Sopivia valintoja kaikki!