Päätimme mieheni kanssa illastaa jossakin vähän fiinimmässä ravintolassa. Mietimme mikä se olisi. Mies ehdotti Oloa, johon minä tein vastaehdotuksen: toinen yhden Michelin tähden ravintola Demo Uudenmaankadulla Helsingissä. Päädyimme yhteistuumin siihen. Ei muuta kuin pöytävaraus kehiin.
Olemme ruokailleet vuosien kuluessa liki kaikissa suomalaisissa Michelin tähti -ravintoloissa: joskus takavuosina tarjosin Chez Dominiquessa tulospalkkiollani miehelle illallisen, Olossa olemme olleet sekä kaksin että appiukon synttäriseurueella, Postresissa olemme ruokailleet jonakin kesäiltana ja olemme käyneet myös Georgessa, Carmassa ja G.W.Sundmansilla silloin, kun niillä on ollut tähtiä.
Nyt toukokuisena lauantai-iltana suuntasimme kohti Demoa, molemmat melkoisen odottavaisella mielellä.
Ravintola Demo on suht pieni ravintola: nettisivujen mukaan vain 45 paikkaa. Tullessamme vain parissa pöydässä oli ruokailijoita - illan mittaan sali oli liki täynnä. Ravintolasalissa oli tummat seinät, jota korosti tilan hämäryys tai toisin päin. Kun poistuimme ravintolasta klo 20.30, ulkona odottanut valoisa kevätilta liki sokaisi!
Lauantaisin ravintolassa tarjoillaan ainoastaan päivän menuta eli oli valittava joko 4,5 tai 6 ruokalajin menu. Miehellä oli valinta selvänä ennen kuin tarjoilijaneitokainen sai lausettaan loppuun saakka: kuusi (6) ruokalajia ja viinit samaan pakettiin, kiitos.
Aivan alkuun meille tuotiin keittiön terveisinä maistiainen (amuse bouche), jossa pohjalla oli smetanaa, sen päällä varhaisperunaa, oliivimurskaa ja siianmätiä. Oiva yhdistelmä.
Seuraavaksi tarjoiluhenkilökunta kantoi pöytään ranskalaistyyppistä maalaisleipää, jossa oli mausteena kuminaa sekä aivan taivaallisen pehmeää foccacciaa sekä ruskistettua voita. Kuulin, kun naapuripöydän rouva kysyi, että mitä ruskistettu voi tarkoittaa. Tarjoilija kertoi, että voita on ihan oikeasti ruskistettu pannulla, sitten se on jäähdytetty ja laitettu purkkeihin.
Kuvassa laudalla ei ole enää foccacciaa, koska minä imuroin palat naamaan alta aikayksikön. Taisi olla nälkä.
Ensimmäistä virallista ruokalajia varten meille kaadettiin itävaltalaista Grüner Veltliner -rypäleestä valmistettua valkkaria. Hyvä viini.
Viinien tarjoilussa korostui henkilökunnan kiireisyys. Tarjoilijamies tuli pöytäämme, kaatoi juomaa laseihin, kertoi samalla, että mistä viinistä on kysymys ja pikapikaa vilautti pullonkylkeä. Ei mitään mahdollisuutta tutustua iloliemeen lähemmin.
Ensimmäinen varsinainen ruokalaji hämmästytti ensin. Lautasella tuotiin vain tuo keitossa näkyvä keko. Ajattelin, että tällä ruokamäärälläkö pitää tehdä sankaritekoja, mutta onneksi lautaselle kaadettiin latva-artisokkakeittoa, jolla ei muuten ollut samanlaista vaikutusta kuin maa-artisokkasukulaisellaan. Keitossa kelluvan rakennelman koostumusta en muista, mutta pohjimmainen ainesosa oli jotakin maksaa, veikkaan ankanmaksaa.
Keitto oli oikein hyvää, samoin tykötarpeet.
Seuraava ruokalaji oli nimeltään makrilli-escapeche, jonka kylkiäisenä oli hernevaahtoa ja taisipa olla raparperiakin. Aika yllättävää, mutta erittäin maukasta. Tämän kyytipoikana tarjottiin minun makuuni vetistä ranskalaista valkoviiniä eli ei haittaa, vaikkei viinin nimi jäänytkään mieleen.
Homma jatkui hauella eikä kysymyksessä ollut mikään mudanmakuinen rantakaislikossa piilotellut yksilö, vaan erittäin maukas kokonaisuus perunapannarilla ja fenkolilla höystettynä.
Nautintoa lisäsi erinomainen espanjalainen valkoviini Barcelonan länsipuolelta, mutta taaskaan ei ollut mitään tsäänssiä tutustua aiheeseen enempää.
Pääruokana oli paahdettua ankanrintaa ja ankankoipea prässättynä sekä lautasella ainakin naurista ja korvasientä, joka maistui muuten ihanalle. Toivottavasti olivat uuden sadon korvasieniä. Pääruoan muheva punaviini oli Sisilian saarelta.
Ennen jälkiruokaa eteemme kannettiin vielä juustoja & pinjansiemeniä ja pähkinäleipää. Valitettavasti juustosortimentin avaus viuhui ohitse pahimman kerran. Minulle tuli mieleen, että selostus oli tarkoitettukin hukkumaan salissa syntyneeseen puheensorinaan.
Menun päätteeksi saimme vielä jälkiruoan, jonka osasia en painanut mieleeni. Samoin kahvin kanssa tarjoillut pienet makeat palaset (kuva alimmaisena).
Meitä palveli kaikkiaan kolme henkilöä: yksi neitokainen sekä kaksi nuorta miestä. Kovin olivat kiireisen sorttisia kaikki.
Ei ehtinyt juuri laskea haarukkaa ja veistä kädestään, kun lautanen hävisi nokan edestä. Kertaakaan ei kysytty, että miltä meno maistui tai onko kaikki hyvin tai jotakin muuta palveluhenkistä.
Jotenkin kaipaan tämän tasoisissa ruokaloissa viipyilevyyttä, mutta tunnelman ei silti tarvitse olla kuin kirkossa.
Yksi ehdoton asia, johon kiinnitimme huomiota oli viinilasit. Valkoviinien lasit eivät olleet Michelin tähtiravintolan tasoisia, punkkulaseissa taso oli odotetun mukainen.
Luin jostakin, että tähdet kertovat ainoastaan ravintolassa tarjottavasta ruoasta: raaka-aineista, käsityöstä, persoonallisuudesta, rahanarvoisuudesta ja tasalaatuisesta. Palvelulla ei näytä olevan mitään merkitystä. Meille sillä kuitenkin oli. Sillä rahalla, minkä illallinen maksoi, odottaisi saavan jossakin määrin asiakasystävällisempää ja mainitsemaani viipyilevämpää palvelua
p.s. pahoittelen, että kameran kello oli talviajassa!
