Kalifornian auringon alla

Testaan onnistuuko blogitekstien kirjoittaminen ja julkaiseminen enää ollenkaan. Olen ollut Applen pakottamana paitsiossa ja nyt testaan normaalia pc:tä. Jos tämä onnistuu, marssin läppärikauppaan ja ostan itselleni jonkun pienen ja näppärän laitteen, jolla voin jatkaa kirjallisia harrastuksiani.
iPadini eikä muutkaan Omena-laitteet ole yhteistyökykyisiä Bloggerin kanssa, varmaankin omasta mielestään perustellusti, mutta minun mielestä ei.


Kävin marraskuussa 2017 mieheni, sisareni ja anoppini kanssa Kaliforniassa syntymäpäivillä. Amerikkalainen ruokakulttuuri on oma lukunsa. Suurin mättöannoksia, joka paikassa burgereita, mutta toisaalta myös maistuvaa monikulttuurista ruokaa ystävällisellä asiakaspalveluasenteella tarjottuna.


Tässä muutamia ruoka-aiheisia otoksia puolen vuoden takaiselta matkaltamme.


Majapaikkaamme oli varattu korillinen pyyntituoreita hedelmiä isäntäväkemme omalta hedelmätarhalta. Saimme puristettua sähköisen sitruspuristimen epäkuntoon, kenties käyttökelvottomaksi, mutta myös raikasta ja tuoretta appelsiinimehua aamiaisellemme.

Yhtenä aamuna karautimme aamiaiselle Riversiden Tyler Streetille Norms'iin. No joo, nyt tuli maha täyteen, etenkin jos veti jälkkäriksi pannukakkuvuoren mustikoilla ja kermavaahdolla!

Hollywood-päivän päätteeksi poikkesimme Glendalessa Porto's Bakery and Cafessa sekä kuolaamassa tiskissä olleita herkkuja että juomassa kahvit, tietenkin jokainen jonkinlaisen kakkupalasen tai muun suussasulavan herkun kanssa.

Riversidessa oli myös kunnon roadhouse, jossa illastimme yhden kerran. Tietysti burgeria.

Lähdimme tukikohdastamme kohti Tyynen meren rantaa tavoitteena kuitenkin poiketa Temeculan viinilaaksossa ennen I5-tielle kääntymistä. Temecula lienee Yhdysvaltojen eteläisimpiä viininviljelyalueita ja sielläpäs olikin viinitiloja vierivieressä. Poikkesimme parissa maistelemassa antia ja joku pullo tarttui kotiin viemiseksikin. Sinne täytynee palata joskus paremmalla ajalla.

Varsinainen kohteemme tuona keskiviikkoiltana oli Laguna Beach ja siellä Selanne Steak Tavern, jossa olemme mieheni kanssa käyneet kerran aikaisemminkin (kesällä 2015). Saavuimme hyvissä ajoin ennen pöytävarauksen kellonaikaa viehättävään Laguna Beachiin, teimme lyhyen kävelylenkin ihastelemassa auringonlaskua ja nautimme aperitiivit kulmakuppilassa.

Sitten itse asiaan.



Uunituoretta leipää alkajaisiksi - kaik män

Mitäs muutakaan minun lautasella voi olla kuin kampasimpukkaa!

Seurueessa joku nautti keitosta

Filet Mignon

Kanaa



Selanne's mac and cheese

Executive chef Joshua Severson jopa antoi sisarelleni sähköpostiosoitteensa mac&cheesen reseptin jakamiseksi. Ei siis ole valtiosalaisuus.



Tämä ei ole ruokaa, vaikka syötävän hyvälle näyttääkin

Anopilla kävi elämänsä munkki, kun pääsi itse maestron kainaloon. Hymy ei hyytynyt koko iltana kasvoilta!

Meksikolainen perinneruoka, joka tarjottiin kuumasta kiviastiasta. Kanaa, katkarapuja, kaktuksen lehtiä ilman piikkejä, kotijuustoa, chiliä, valkosipulia yms yms
Nimi on kateissa

Matkamme varsinainen tarkoitus oli 50-vuotissynttärit. Kaikkien muiden herkkujen lisäksi tarjolla oli runsain määrin Porto's Bakeryn kakkuja



Nyt peukut pystyyn. Katsotaan kuinka julkaisemisen kanssa käy.



Per aspera ad astra

Rakkaat ystävät ja blogini lukijat, kylläpäs on ollut haasteelliset neljä kuukautta, joiden aikana minulla ei ole ollut mahdollisuutta päivittää blogejani.
Lokakuun alussa olin ystäväni Riitan kanssa Firenzessä ja kuten tavallista, yritin päivittää kuulumisia Menomonoihin, mutta blogipeijooni heittäytyi hankalaksi ja ilmoitti, että olen normaalista poikkeavassa paikassa eikä päästänyt sisään millään ilveellä. Parin tunnin tuskailun jälkeen luovutin ja ajattelin päivittää matkatarinar myöhemmin.
No, ”myöhemmin” tuli jotakin muuta, joten kirjoittaminen jäi. Seuraavan kerran, kun runosuoni taas sykki, iPadini ilmoitti, ettei se tunne enää Blogger-appia. Voi pyhä sylvi. Pengoin penkomasta päästyäni netin syövereitä löytääkseni ratkaisun, mutta turhaan. Joku appi löytyi, mutta siinä oli liikaa itäeurooppalaiselle vivahtavia nimiä mukana enkä uskaltanut asentaa. Nyt kai olen sitten rasistikin!

Siskokin yritti auttaa, mutta tuloksetta. Paitsi, että hän antoi oivan neuvon. Käski minun mennä Omenakauppaan ja esittää blondia lisättynä vetisellä ajokoirakatseella.
Tein työtä käskettyä ja marssin Kampin Apple-kauppaan. Nuori poika ymmärsi monta kuukautta vaivanneen, yöunet vieneen ja syvälle sieluuni pesiytyneen traumani ja neuvoi a) kokeilemaan blogin käyttöä Chromen kautta tai b) yleensä verkon kautta.

Eilen illalla otin painiotteen blogista verkon kautta, mutta hermot meni. Sain lisättyä kuvia, mutta tekstiä tuottaessani luonnos pomppi hallitsemattomasti ties missä. Välillä en tiennyt mihin kohtaan kirjoitan ja mitä sinne tulee.
Tänään sunnuntaina 4.2.2018 asensin Chromen ja ainakin tähän saakka tämä on antanut kirjoittaa mukisematta.

Jos tämä onnistuu näin, ryhdyn päivittämään sekä Menomonoja että Hyvää ruokahalua - blogejani.

Isä Camillo Kuopiossa

Olimme lakkiaismatkalla Kuopiossa mieheni ja siskoni kanssa. Yövyimme hotelli Puijonsarvessa, joten meille tarjoutui mahdollisuus illastaa jossakin kuopiolaisessa ruokaravintolassa.

Suomen Pankin Kuopion konttorin entisissä tiloissa pitää majaansa Isä Camillo -niminen ravintola, jonka nettisivujen mukaan sen keittiössä kunnioitetaan eurooppalaista ruokaperinnettä ja tuoreita raaka-aineita.

Lakkiaislauantaina ravintolassa oli tosi vähän asiakkaita, josta johtui mielestäni osaksi se, että atmosfääri oli enemmän pidättyväinen kuin eloisa.

Listalla oli valkosipulietanoita, jotka olivat mieheni valinta. Yllätyin kerrakseen, kun siskoni kertoi, ettei ole koskaan maistanut etanoita eikä uskaltanut valita niitä nytkään. Ja hänellä sentään on etanapannut meidän antamana joululahjana!!! Ennenkuulumatonta!

Pitkällisen pohdinnan jälkeen päädyimme sisareni kanssa tapaslankkuun, jonka oletimme olevan tyypillinen jaettava tapaslautanen. No, olihan se jaettava ja lautanen, mutta tarjolla ollut valikoima oli hyvin erikoinen: kylmäsavulohta, manteleita, bruschettaa, jonka päällä oli pilkottua herkkusientä ja mozzarella-tomaattikupponen. Jotenkin lohi tökki ja ne mantelit. Ei hyvä.

...ja tässä ne etanat, jotka olivat taattua hyvää laatua, sikäli kuin etanat voivat olla.

Pääruokaosastolla menimme siitä, missä aita oli matalin: härän sisäfilepihvi (steak au poivre) konjakki-pippurikastiketta  ja perunoita.

Häränpihvi epäonnistuu harvoin, jos on kunnon raaka-aineet ja kokilla on vähänkään kokemusta. 

Hyvää oli ja lihaa oli riittävästi (180g).

Vaikka housunnappi huusi jo hoosiannaa, minä otin sitruunatorttua. Ei olisi tarvinnut, mutta minkäs ahneudelleen mahtaa.

Kaiken kruunuksi lasillinen limoncelloa ja kupillinen tavallista kahvia.

Sanoinkin jo, että tunnelma ei noussut kattoon. Palvelukin oli sykäyksittäistä, tosin ystävällistä ja ruoka kokonaisuutena jäi vähän keskinkertaiseksi, joten keskiarvo seurueemme kokemuksista on 9-.

Vahvimman miinuksen kokonaisuuteen teki tapaslankku, joka oli jotakin outoa.

Isä Camillo on muuten italialaisen kirjailijan Giovanni Guareschin luoma hahmo, joka on tullut meille tutuksi kirjoista aja elokuvista. Minä en ole kaivanut esille syytä, miksi ravintolan nimi on Isä Camillo. Ehkäpä sille on hyvä perustelu.

Gastro Pub Toripolliisi Oulusa

Minulla oli luokkakokkous Oulusa. Kirjotin ylioppilaaksi Limingan lukiosta vuonna 1977, siis jo nelikytä vuotta sitten. Aattele, se on ihmisen ikä sitte, mutta minkäs teet, kun oot vanaha.

Aikonaa meitä oli kakskytä tyttöä samalla luokalla. Yhen kerran aikasemmin ollaan kokkoonnuttu, silloin (1997) Limingasa, mutta nyt päätettiin Airin ja Letsan kansa, että Oulu on hyvä paikka.

Airi varas Toripolliisista meille pöyvän. Aluksi piti saaha kapinetti, mutta hautajaisseurue veti pitemmän korren. Ei mittää, hyvin mahuttiin istumaan pitkäsä pöyväsä ravintolan nurkasa. 

Tällä kertaa paikalle saapui kaikkiaan yheksän luokkakaveria, jotka kaikki näyttivät ihan entisenlaisilta. Myös meijän luokanvalavoja Tipu, biologian ope Marjatta, saksan/latinan ope Liisa ja kuvaamataijon ope Matti kävivät tervehtimäsä meitä. Tai me heitä.

Seuraavan kerraha me ollaanki jo liki kaheksankymmentä, jos yhtä pitkät välit näisä tappaamisisa pietään.

Gastro Pub Toripolliisi sijaittee Oulusa torin kuppeesa lekentaarisesa rakennuksesa, josa joskus ammoisina aikona oli ehkä vähä pahamaineinen torinreunuskuppila. Sittemmin samasa paikasa oli Ravintola Matala, josa Toripolliisin nykyset omistajatkin ovat olleet töisä.

Toripolliisi on saanu nimesä Oulun torilla vv. 1934-1979 toimineestä kolomesta toripolliisista, jotka ovat valavoneet alueen järjestystä.

Toripolliisi-patsas pönöttää Oulun kauppahallin eesä.

Kun aikanaan tuli ruuan aika, niin minä en kursaillut, vaan otin alkuruuaksi viheriää parsaa, parmankinkkua ja hollandaisekastiketta. Kuvan muistin ottaa vasta, kun olin jo iskenyt kiinni ruokaan. Siitä pahoittelut.

Ja pääruuaksi risottoa ja kampasimpukoita. Molemmat mun suosikkeja. Nam nam nam.

Oon joskus takavuosina käyny ravintola Matalassa eikä se ollu huono kokemus niinkuin ei ollu tämä Gastro Pub Toripolliisi -käyntikään. Laitan korvan taakse, jos vaikka jollakin reissulla kävis uuvestaan ihan ruuan takia.

Gastro Pub Toripolliisi saa multa kasin. Palavelu oli miehekästä, ruoka oli hyvvää, mutta miljööstä en ossaa sanua.

Baskeri & Basso Bistro

Olin lukenut useita ylistäviä arvosteluja BasBasista ja kuullut siellä ruokailleiden hehkutuksia, joten odotukseni olivat korkealla, kun vihdoin pääsin itse paikan päälle. Illallisen Baskeri&Basso Bistrossa tarjosi yhteistyökumppani työn puolesta.

Ravintolan osoite on Tehtaankadulla Helsingissä, mutta sinne ei silti ole suoraa sisäänkäyntiä Tehtaankadulta, vaan sinne on löydettävä sisäpihan kautta, hieman huomaamattomasta ovesta. Löysimme sinne toki ja niin tekivät monet muutkin. Tupa oli toukokuisena keskiviikkoiltana täynnä. 

Ravintolan peräsimessä on tv:stäkin tuttu Nicolas Thieulon ja minulle tuntemattomampi Kalle Kiukainen. Thieulon hääräsi hattu päässä koko illan ravintolasalissa ja Kalle taitaa vastata keittiöstä.

Illallinen lähti käyntiin rosé-skumpalla. Minä en ole rosén suurimpia ystäviä, mutta tämä versio meni - tottakai- alas sen kummemmin kakistelematta.

Ruokalista on näkyvällä paikalla salin takaseinällä. 

Itseasiassa tilasta on sanottava, että se ei ole perinteinen ravintolasali, vaan todennäköisesti aiemmin teollisessa käytössä ollut tila, johon on nyt perustettu bistro. Paljon kierrätystavaraa, eriparilautasia, aterimia, tuoleja yms yms. Ehkä se on yksi koko bistron juju.

No, ruokalistalta suositeltiin valittavaksi 2+1+1 ruokalajia eli ensimmäisistä kuudesta vaihtoehdosta kaksi ja kahdesta muusta kokonaisuudesta yksi ruoka. Taas kerran uusi tapa niputtaa menu. Vitsikästä.

Minä en ole tainnut koskaan tilata ravintolassa tartar-pihviä. Mies kyllä tilaa, jos hän ensin vakuuttuu ravintolan tasosta = lihan laadusta.

Nyt minä valitsin härkätartarin, joka ei ollut perinteiseen tapaan muotoon prässätty kasa raakaa lihaa, vaan vapaalla kädellä tehty asetelma raakaa naudanlihaa lisukkeineen.

Ekasta ryhmästä valitsin toiseksi burratan, basilikaa ja minttua. Burrata on mozzarellasta ja kermasta valmistettu juusto, jossa on valuva sydän. Aivan täydellistä tuoreen basilikan, mintun ja erinomaisen oliiviöljyn kanssa. Bueno.

Sitten siirryttiin kakkospesälle ja minä seurasin vaistojani. Risottoa. Ottaisin aina niin mielelläni risottoa, mutta usein iskee pelko persuksiin, että niinköhän siihen pystyy muu kuin moottorisaha. BasBasin tapauksessa sitruunainen minttu-ruohosipulirisotto oli niin hyvää, että siinä olisi voinut uida. Valitettavasti uima-asu jäi kotiin.

Housunnappi sinkui jo uhkaavasti, mutta pääruuan kimppuun oli käytävä. Minun valintani oli Black Anguksen ulkofilettä. Täydellinen kypsyys niinkuin kuvasta näkyy ja seuralaisena ollut broccolino kruunasi annoksen.

Kunnon illallinen ei ole mitään ilman jälkkäriä, joka tässä tilanteessa oli jo aivan liikaa. Raparperipaistos ja jäätelöpallukka upposivat kuitenkin kitusiin sen suuremmitta nikotteluja. Ehkä pelkkä limoncello olisi riittänyt.

Baskeri&Basso Bistron miljöö on miellyttävä, vaikkakin kaikki asiakkaat ovat samassa hälisevässä tilassa. Palvelualttius, tuttavallisuus ja mutkattomuus kuvaavat hyvin tätä bistroa.

BasBas saa minulta ysin (9) ja myös toisen mahdollisuuden nostaa arviota, koska kotiin tultuani kertoin miehelle, että meidän pitää mennä yhdessä käymään BasBasissa. Mies tykkää varmasti.

Minulle jäi epäselväksi, missä on BasBasin viinibaari, josta lehtien sivuilla kerrotaan? Me emme ainakaan löytäneet sitä.

Georgian House

Miehen serkun lapset kutsuivat meidät myöhäiselle lounaalle Helsingin Kurvissa sijaitsevaan, todennäköisesti Suomen ainoaan georgialaiseen ravintolaan Georgian Houseen.

Georgia, aiemmin Gruusiana tunnettu valtio itsenäistyi vuonna 1991 ja sijaitsee Kaukasuksella, josta minulle tulee mielikuva kohtalaisen raskaasta ruokakulttuurista.

Georgian Housen on perustanut georgialaiset äiti ja tytär. Perheen isän haaveena oli ollut perustaa ravintola Suomeen, mutta kohtalo lienee puuttunut miehen peliin, ja naisväki on toteuttanut perheen isän haaveen.

Muistan lukeneeni ravintolasta joskus HS:n ravintolakriitikoiden arvion, joka ei tunnetusti tuulettanut paikan puolesta. Nyt oli itsellä tuhannen taalan paikka arvioida Georgian House.

Kaikki ravintolan juomat ovat georgialaisia, niin myös kuohuviini, josta en huomannut ottaa kuvaa.

Georgialaisissa nimissä on käytetty konsonantteja niin, että jos menee tukka tötterölle, voi olla vaikea lausua nimiä sujuvasti.

Valkoviini (Rkatsiteli) oli vanhanaikaisen valkkarin makuista. Sellaista chardonnay-tyyppistä.

Punaviinikin (Saperavi) oli oikein muhevaa.

Juustotäytteiset leivät kuuluvat gruusialaiseen ruokaperinteeseen. Ja leivät eivät ole mitään kevythöpötyksiä, vaan liki tajunnan vieviä ruokalautasen kokoisia (pieni!) pläjäyksiä.

Minä valitsin tuorejuustolla täytetyn Imeruli khachapurin, mies otti paputäytteisen, koska hän halusi säilyttää ilmaherruuden tässä kattilakunnassa.

Leivän lisäkkeenä päädyin georgialaiseen salaattiin, joka oli tavallinen tomaatti-kurkku-punasipulisalaatti, mutta mukava kevennys leivän rinnalle.

Olisin pärjännyt tosi hyvin ilman pääruokaa, mutta silti tilasin odjakhurin eli rapeaksi paistettua porsaanlihaa, perunoita, sipulia, valkosipulia ja yrttejä. Söin lihapalaset ja sipulit, potut jätin suosiolla lautasen reunalle.

Hyvää oli ja maha oli täynnä kuin kinkerilampaalla.

Ruoka oli hyvää, kunhan sitä sai. Palvelu oli epätasaista. Tilaus kyllä otettiin kiireen kanssa, mutta siihen se kiire jäikin. Meiltä käytiin kysymässä tuon tuostakin, että onko kaikki hyvin. Muuten kyllä, mutta saisimmeko vettä/ruokaa/viiniä. Vastaus oli "tottakai", mutta selän käännettyään asia unohtui.

Ravintolatila oli ihan jees, pöydät olivat täynnä ja koko ajan oli polkupyörä-ruokalähettejä hakemassa annoksia kuljetettavaksi. Sen perusteella ravintolan keittiö on onnistunut. 

Kun vielä satsaavat palveluun paikan päällä, niin antaisimme enemmän pisteitä kuin nyt (8+).

Grön, ei kuitenkaan Eino Grön

Suomen Gastronominen Seura ry on myöntänyt ansioituneille ravintoloille vuosittain Vuoden ravintola - tunnustuksen jo vuodesta 1985 lähtien. Tänä vuonna tunnustus napsahti helsinkiläiselle Grönille, joka on ollut toiminnassa vasta alle vuotta, mutta noussut ravintoloiden huipulle huimaa vauhtia.

Grön sijaitsee normaalista keskustakeskittymästä poiketen Albertinkadulla melko huomaamattomasti.

Varasin meille pöydän heti kohta valinnasta kuultuani. Ravintolassa on laskujeni mukaan 22 asiakaspaikkaa, joten arvata saattaa, ettei pöytävaraus ollut mahdollista samantien. Kaiken lisäksi kun halusimme illastaa Grönissä viikonloppuna, niin se jatkaa aikaikkunaa entisestään.

Meilläpä oli aikaa odottaa kohtaamistamme.

Alkuun tietenkin lasilliset shamppajaa.

Grönin menu on suppea, mutta mielenkiintoinen. Sen sijaan, että olisimme valinneet alkuruuan, pääruuan ja mahdollisesti jälkiruuan, otimme Grönin menun, jossa on kaksi alkuruokaa, pääruoka ja jälkkäri. Hintakin tuli menussa halvemmaksi.

Alkuun saimme maistaa ravintolan leipää, joka oli tehty juureen ja leipätaikina oli muhinut ainakin edellisestä päivästä ennen kuin se oli paistettu korkeassa lämpötilassa. Siksi tumma kuori.

Leivän tarjoili lontoota puhunut nuori mies, joten joku termi saattoi viuhua ohikin, koska ruokasanasto ei ole paras mahdollinen englanniksi.

Leivän kanssa oli tarjolla itse tehtyä voita, auringonkukansiemeniä ja yrttisuolaa, joka oli tosi tymäkkää.

Ensimmäiseen alkuruokaan kuului nokkosilla maustettua naan-leipää, joka oli nam ...

ja kevään ensimmäisiä yrttejä, joiden alla pilkistelee hiillostettua(!) kurkkua ja jugurttia.

Yrtitkin voivat maistua hyvälle!

Toinen alkuruoka oli naudanlihatartar, lehtikaalia, lipstikkaa ja savustettua keltuaista. Itseasiassa annoksen päälläkin oli RAASTETTUA keltuaista. Ei sitä ainakaan raa'asta keltuaisesta ole saatu raastettua.

Annoksessa meitä huvitti mm. maksaruoho, jota löytyy pihoilta ja puutarhoista. Kyllä me ne söimme ja hyvää oli.

Menun pääruoka oli toukokuisena perjantaina ruijanpallasta, joka tarjoiltiin meille yhteisesti (alempi kuva). Pääruuan lisäkkeet kastikkeineen tuotiin molemmille omilla lautasilla. Taas oli yrttejä poikineen.

Menusta poiketen meille ehdotettiin ennen jälkiruokaa välijuustoa. Se poikkesi normaalista juustolautasmallista täydellisesti. Ensinnäkin se tarjoiltiin lautasliinan päältä. Juusto oli raastettua vuodenjuustoa, jonka alla oli mustikkaa eri muodoissa ja annoksen päällä tuoreita mustikanlehtiä!

Makujen sinfonia päättyi raparperipiirakkaan, jossa oli mukana vadelman makuja. Jumalaisen höttöinen unelma.

Tähän oli hyvä päättää Grönin keikka.

Kuten aiemmin totesin ravintolatila on pieni, mutta toimiva. Keittiö mahtoi olla seinän takana, mutta sieltä ei tullut käryt ja katkut salin puolelle niinkuin jossakin muussa vuoden ravintolassa takavuosina.Tupa oli koko ajan täynnä. Seurueita ja pariskuntia. Palvelu on huomioivaa ja erittäin ystävällistä. Hinta-laatusuhde toimi.

Vuoden 2017 ravintola Grön saa meiltä 9,5 pistettä. Kymppikin olisi mahdollinen emmekä osaa perusteella miksi emme anna sitä. Ysipuoli riittää.