Baskeri & Basso Bistro

Olin lukenut useita ylistäviä arvosteluja BasBasista ja kuullut siellä ruokailleiden hehkutuksia, joten odotukseni olivat korkealla, kun vihdoin pääsin itse paikan päälle. Illallisen Baskeri&Basso Bistrossa tarjosi yhteistyökumppani työn puolesta.

Ravintolan osoite on Tehtaankadulla Helsingissä, mutta sinne ei silti ole suoraa sisäänkäyntiä Tehtaankadulta, vaan sinne on löydettävä sisäpihan kautta, hieman huomaamattomasta ovesta. Löysimme sinne toki ja niin tekivät monet muutkin. Tupa oli toukokuisena keskiviikkoiltana täynnä. 

Ravintolan peräsimessä on tv:stäkin tuttu Nicolas Thieulon ja minulle tuntemattomampi Kalle Kiukainen. Thieulon hääräsi hattu päässä koko illan ravintolasalissa ja Kalle taitaa vastata keittiöstä.

Illallinen lähti käyntiin rosé-skumpalla. Minä en ole rosén suurimpia ystäviä, mutta tämä versio meni - tottakai- alas sen kummemmin kakistelematta.

Ruokalista on näkyvällä paikalla salin takaseinällä. 

Itseasiassa tilasta on sanottava, että se ei ole perinteinen ravintolasali, vaan todennäköisesti aiemmin teollisessa käytössä ollut tila, johon on nyt perustettu bistro. Paljon kierrätystavaraa, eriparilautasia, aterimia, tuoleja yms yms. Ehkä se on yksi koko bistron juju.

No, ruokalistalta suositeltiin valittavaksi 2+1+1 ruokalajia eli ensimmäisistä kuudesta vaihtoehdosta kaksi ja kahdesta muusta kokonaisuudesta yksi ruoka. Taas kerran uusi tapa niputtaa menu. Vitsikästä.

Minä en ole tainnut koskaan tilata ravintolassa tartar-pihviä. Mies kyllä tilaa, jos hän ensin vakuuttuu ravintolan tasosta = lihan laadusta.

Nyt minä valitsin härkätartarin, joka ei ollut perinteiseen tapaan muotoon prässätty kasa raakaa lihaa, vaan vapaalla kädellä tehty asetelma raakaa naudanlihaa lisukkeineen.

Ekasta ryhmästä valitsin toiseksi burratan, basilikaa ja minttua. Burrata on mozzarellasta ja kermasta valmistettu juusto, jossa on valuva sydän. Aivan täydellistä tuoreen basilikan, mintun ja erinomaisen oliiviöljyn kanssa. Bueno.

Sitten siirryttiin kakkospesälle ja minä seurasin vaistojani. Risottoa. Ottaisin aina niin mielelläni risottoa, mutta usein iskee pelko persuksiin, että niinköhän siihen pystyy muu kuin moottorisaha. BasBasin tapauksessa sitruunainen minttu-ruohosipulirisotto oli niin hyvää, että siinä olisi voinut uida. Valitettavasti uima-asu jäi kotiin.

Housunnappi sinkui jo uhkaavasti, mutta pääruuan kimppuun oli käytävä. Minun valintani oli Black Anguksen ulkofilettä. Täydellinen kypsyys niinkuin kuvasta näkyy ja seuralaisena ollut broccolino kruunasi annoksen.

Kunnon illallinen ei ole mitään ilman jälkkäriä, joka tässä tilanteessa oli jo aivan liikaa. Raparperipaistos ja jäätelöpallukka upposivat kuitenkin kitusiin sen suuremmitta nikotteluja. Ehkä pelkkä limoncello olisi riittänyt.

Baskeri&Basso Bistron miljöö on miellyttävä, vaikkakin kaikki asiakkaat ovat samassa hälisevässä tilassa. Palvelualttius, tuttavallisuus ja mutkattomuus kuvaavat hyvin tätä bistroa.

BasBas saa minulta ysin (9) ja myös toisen mahdollisuuden nostaa arviota, koska kotiin tultuani kertoin miehelle, että meidän pitää mennä yhdessä käymään BasBasissa. Mies tykkää varmasti.

Minulle jäi epäselväksi, missä on BasBasin viinibaari, josta lehtien sivuilla kerrotaan? Me emme ainakaan löytäneet sitä.

Georgian House

Miehen serkun lapset kutsuivat meidät myöhäiselle lounaalle Helsingin Kurvissa sijaitsevaan, todennäköisesti Suomen ainoaan georgialaiseen ravintolaan Georgian Houseen.

Georgia, aiemmin Gruusiana tunnettu valtio itsenäistyi vuonna 1991 ja sijaitsee Kaukasuksella, josta minulle tulee mielikuva kohtalaisen raskaasta ruokakulttuurista.

Georgian Housen on perustanut georgialaiset äiti ja tytär. Perheen isän haaveena oli ollut perustaa ravintola Suomeen, mutta kohtalo lienee puuttunut miehen peliin, ja naisväki on toteuttanut perheen isän haaveen.

Muistan lukeneeni ravintolasta joskus HS:n ravintolakriitikoiden arvion, joka ei tunnetusti tuulettanut paikan puolesta. Nyt oli itsellä tuhannen taalan paikka arvioida Georgian House.

Kaikki ravintolan juomat ovat georgialaisia, niin myös kuohuviini, josta en huomannut ottaa kuvaa.

Georgialaisissa nimissä on käytetty konsonantteja niin, että jos menee tukka tötterölle, voi olla vaikea lausua nimiä sujuvasti.

Valkoviini (Rkatsiteli) oli vanhanaikaisen valkkarin makuista. Sellaista chardonnay-tyyppistä.

Punaviinikin (Saperavi) oli oikein muhevaa.

Juustotäytteiset leivät kuuluvat gruusialaiseen ruokaperinteeseen. Ja leivät eivät ole mitään kevythöpötyksiä, vaan liki tajunnan vieviä ruokalautasen kokoisia (pieni!) pläjäyksiä.

Minä valitsin tuorejuustolla täytetyn Imeruli khachapurin, mies otti paputäytteisen, koska hän halusi säilyttää ilmaherruuden tässä kattilakunnassa.

Leivän lisäkkeenä päädyin georgialaiseen salaattiin, joka oli tavallinen tomaatti-kurkku-punasipulisalaatti, mutta mukava kevennys leivän rinnalle.

Olisin pärjännyt tosi hyvin ilman pääruokaa, mutta silti tilasin odjakhurin eli rapeaksi paistettua porsaanlihaa, perunoita, sipulia, valkosipulia ja yrttejä. Söin lihapalaset ja sipulit, potut jätin suosiolla lautasen reunalle.

Hyvää oli ja maha oli täynnä kuin kinkerilampaalla.

Ruoka oli hyvää, kunhan sitä sai. Palvelu oli epätasaista. Tilaus kyllä otettiin kiireen kanssa, mutta siihen se kiire jäikin. Meiltä käytiin kysymässä tuon tuostakin, että onko kaikki hyvin. Muuten kyllä, mutta saisimmeko vettä/ruokaa/viiniä. Vastaus oli "tottakai", mutta selän käännettyään asia unohtui.

Ravintolatila oli ihan jees, pöydät olivat täynnä ja koko ajan oli polkupyörä-ruokalähettejä hakemassa annoksia kuljetettavaksi. Sen perusteella ravintolan keittiö on onnistunut. 

Kun vielä satsaavat palveluun paikan päällä, niin antaisimme enemmän pisteitä kuin nyt (8+).

Wellingtonin pihvi

Beef Wellington on englantilaisten kansallisherkkua ja se on saanut nimensä Wellingtonin herttuan mukaan. En tosin löydä mistään tarinaa, minkä takia tämä ruoka on nimetty juuri tuon herttuan mukaan. Hänhän kunnostautui aikanaan lyömään Napoleonin Waterloossa ja kuuluupa hänen ansioihinsa myös kumisaappaan esiasteen keksiminenkin.

Beef Wellington hyvin tehtynä on onneksi kaukana kumisaappaasta.

Ja sitten vielä, kyseessä ei oikeastaan ole pihvi, vaan filee. Beef tulee siitä, että BW tehdään naudan sisäfileestä.

Ja vielä yksi asia. Jos olet koskaan seurannut Gordon Ramsayn Kauhukeittiötä, niin siellä on aina yhtenä ruokalajina Beef Wellington, joiden epäonnistuneita versioita Gordon heittelee surutta roskikseen.

Sain päähänpinttymän, että teen Beef Wellingtonia ennemmin tai myöhemmin ja se oikea ajankohta osui helmikuun puoliväliin 2017.

Ostin E.Hakkaraiselta Hakaniemen hallista noin 700 g kimpaleen naudan sisäfilettä, jonka ainoa vaatimus on, että sen on oltava jotakuinkin tasapaksu tasaisen kypsymisen varmistamiseksi.

Fileetä ei tarvinnut sen kummemmin siistiä, vaan se oli käyttövalmista samantien.

Lihapala on syytä ottaa huoneenlämpöön vähintään puolisen tuntia ennen valmistamista.

Lihan pintaan hierotaan suolaa ja mustapippuria.

Sisäfilee paistetaan nopeasti kauttaaltaan - myös päistä - kauniin ruskeaksi ja annetaan sen jälkeen olla pannulla (alhainen lämpö) kymmenisen minuuttia, kuitenkin välillä käännellen.

Lopuksi liha kääritään folioon ja jäähdytetään.

Wellingtoniin liittyy saumattomasti myös duxelles [lausutaan dyksel], joka tehdään normaalisti herkkusienistä, salottisipulista ja yrteistä. 

Minulla sattui olemaan kaapissa miehen saamia kuivattuja suppilovahveroita, jotka liotin ja paistoin. Kuivatut sienet ovat kuivia, joten niistä ei irronnut nestettä eikä niistä myöskään tullut millään tavalla muhennostamaista, vaan semmoista kuivaa purua. Sillä edettiin joka tapauksessa.

Duxelles pitää myös jäähdyttää, sillä Beef Wellingtonin yksi juju on se, että kaikki osaset ovat kylmiä/jäähtyneitä, kun lopullista taikinoitua fileetä valmistetaan.

Jäähtynyt filee voidellaan Dijon-sinapilla minun ohjeen mukaan. Englantilaiset saattavat käyttää jotakin muuta sinappia. Mene ja tiedä.

Seuraavaksi levitetään pöydälle tuorekelmua reilu kaistale, sen päälle pekonisiivuja, serranoa tai parmankinkkua. Minä käytin italialaista. Kinkun päälle tulee duxelles, ja lopuksi liha, joka kääritään kelmun avulla tiukaksi paketiksi. Myös paketin päät on käärittävä tiukasti kiinni.

Tähän saakka lihan voi valmistella vaikkapa edellisenä päivänä ja säilyttää jääkaapissa.

Kaikista vaiheista en ole ottanut kuvia, mutta ennen kuin Wellington on paistamista vaille valmis, voitaikinalevyistä kaulitaan fileelle sopivan kokoinen taikinakuori. Toki kätevä emäntä tekee taikinankin itse, mutta minä menin siitä, missä aita on matalin eli Myllyn paras -voitaikinasta rakentelin kuoren.

Kuorta kaulitessa on oltava huolellinen, että levyjen liitoskohdat eivät repeä paistettaessa.

Sitten kun filee on kauniisti voitakinakuoreen piilotettuna, paketti voidellaan kananmunan keltuaisella ja ripotellaan päälle unikonsiemeniä. Minulta unohtui koristelut eli kuoreen voi tehdä hentoja ristikkäisviiltoja terävällä veitsellä.

Lihaa paistetaan 200-asteisessa uunissa noin 40 minuuttia tai ainakin niin kauan, että taikinakuori saa kauniin paistovärin.

Minä tarjosin Beef Wellingtonin valkosipuliperunoiden ja punaviinikastikkeen kanssa. Lihan kypsyys oli täydellinen eli kauniin rose sisältä. Ja maku oli napakymppi. Saan kuulemma tehdä toistekin.

Wellingtonin kaveriksi avasin Civitella in Val di Chianan lähistöltä löytämämme viinitilan (Camperchi) Sangiovesen, joka oli piste iin päälle pihville.

Helppo ja herkullinen sienipiirakka

Oikeastaan tätä perjantai-illan suolapalaksi tehtyä suolapalaa ei voi sanoa piirakaksi tai ainakin minusta se kuulostaa hassulle. Viini-lehdessä 7/2016 se olikin nimetty suomalaiseksi pizzaksi, mutta se on teennäinen nimi.

Olipa nimi mikä oli, mutta helppo ja herkullinen tästä leipomuksesta tuli.

Meillä sattui olemaan pussillinen miehen asiakkaalta saatuja kuivattuja sieniä, jotka pääsivät nyt tositoimiin. Sanoisin, että suppilovahveroita, mutta en mene takuuseen, koska en ole mikään martta, joka tuntee kaikki matolakit. Minä tunnen punaisen kärpässienen ja se on paljon se.

Liotin sieniä kauppareissun ajan. Samaksi ajaksi otin Sunnuntai-ruisperunataikinan pehmenemään. Kaupasta tultuani pilkoin sienet oikein pieneksi silpuksi ja paistoin yhdessä hienonnetun sipulin kanssa voissa. Paistokseen laitoin mausteeksi timjamia, suolaa ja mustapippuria.

Kaulin pehmenneen ruisperunataikinan liki uunipellin kokoiseksi, siis aika ohueksi.

Sen jälkeen vain sieni-sipulipaistos pohjan päälle ja lopuksi emmental-juustoraastetta pinnalle.

200-asteisessa uunissa noin 20 minuutissa kypsyvästä piirakasta levisi asuntoomme makunystyrät herkistävä tuoksu.

Koko piirakka katosi kiduksiin joutuisasti. Yksinkertaista, vaatimattoman näköistä, mutta tosi makoisaa.

Tuunattu torttu

Tervehdys pitkästä aikaa!  

Viime syksy oli yhtä hurlumheitä kaikki tyynni, joten blogipostauksia en ole ehtinyt tehdä ja on todettava, etten ole kyllä yllättänytkään itseäni millään kulinaarisilla kokeiluilla, joita olisi voinut jakaa lukijoille.

Ravintolarintamallakin olemme eläneet hiljaiseloa, joten siltäkään osastolta ei ole ollut mitään uutta kerrottavaa. Toivottavasti alkanut uusi vuosi on taas täynnä elämyksiä niin kattilan ääressä kuin valmiissakin pöydässä. Jää nähtäväksi.

Joulutortut ovat minun suuri intohimoni joulun aikaan. Lanttulaatikon ja kinkun jälkeen parasta, mitä jouluun kuuluu.

Viini-lehdessä 9/2016 oli ohje, jossa kysyttiin, että tuliko ostettua liikaa voitaikinaa ja kyllästyttävätkö joulutortut. Vastasin molempiin kysymyksiin ääneen, että ei.

Ohje jäi kuitenkin takaraivoon muhimaan mahdollisena uudenvuoden aattoillan huikopalavaihtoehtona.

Kyseessä ei ole makeat tortut, vaan lohitäytteiset tähtitortut kuten kuvasta näkyy.

Käytin Myllyn Paras torttutaikinalevyjä. Sivelin ohjeen mukaan torttuaihiot (6kpl) kananmunalla ja ripottelin päälle unikonsiemeniä. Paistoin tortut 225-asteisessa uunissa kauniinvärisiksi. Sen jälkeen torttiaihiot jäähdytetään.

Täytteeseen tarvitaan 1/2 desiä vispikermaa vaahdotettuna, 100 g lohituorejuustoa, 50 g graavi- tai kylmäsavulohta hyvin pieninä kuutioina, 1 rkl sitruunamehua, hienonnettua tilliä ja mustapippuria. 

Kaikki täytteen aineet sekoitetaan keskenään ja pursotetaan jäähtyneen tortun päälle. Toki täytteen voi pläjäyttää siihen pursottamattakin, mutta ehkä taiteellinen vaikutelma on näin kauniimpi.

Aivan suurenmoinen pikkusuolainen, alkupala tai ruoka-aperitiivi - miten sen itse kukakin nimeää.

Suosittelen.

Tomaattitartaletti

Italiassa vietetyn kesäloman jäljiltä kielenkantoihin jäi muistikuva mehukkaista tomaateista ja kun näin Maku-lehdessä (5/2016) tomaattitartaletin ohjeen, en voinut vastustaa kiusausta kokeilla saavuttaako kotimaisilla tomaateilla saman huumaavan fiiliksen kuin Toscanan herkuilla.

Aloitin työn paahtamalla tomaatit 175-asteisessa uunissa noin puoli tuntia. Tämän osuuden voi tehdä jo edellisenä päivänä ja säilyttää tomaatit jääkaapissa.

Halkaisin tomaatit ja kaadoin niiden sekaan mausteöljyn. Muutama pyöräytys ja sitten tomaatit leivinpaperilla vuoratulle pellille leikkuupinta ylöspäin.

500 g kirsikkatomaatteja

2-3 rkl hyvää oliiviöljyä

1 tl (ruokokide)sokeria

1/2 tl suolaa

1/4 tl rouhittua mustapippuria

Yhdistin tartaletin pohjan kuivat aineet, lisäsin juustoraasteen, munan ja kylmän veden.

Ohjeen mukaan sekoitin sen nopeasti tasaiseksi ja taputtelin piirakkavuoan pohjalle ja reunoille.

2 dl mantelijauhoja

1 dl maissijauhoja

1 tl leivinjauhetta

1/2 tl suolaa

100 g raastettua parmesaania

1 muna

2 rkl kylmää vettä

Tartalettiin ei tule pelkkiä tomaatteja, vaan myös tuorejuustotäyte, johon sekoitin rasvaista tuorejuustoa, munan, tuoretta basilikaa, suolaa ja pippuria.

Lopuksi täyte pohjan päälle ja kaiken kruunuksi paahdetut tomaatit.

200 g maustamatonta tuorejuustoa (ei kevytversiota)

1 muna

1 dl tuoreita yrttejä silputtuna (basilikaa, timjamia, rosmariinia)

1/2 tl suolaa

1/2 tl rouhittua mustapippuria

200-asteisessa uunissa 25-30 min, kunnes täyte asettuu ja saa kauniin värin.

Pitipä olla hyvää. Silti on todettava, että kotimaiset tomaatit eivät paini samassa sarjassa italialaisten kanssa. Pahoittelen.

Ricotta-mantelikakku

Superleipurisiskoni oli pyöräyttänyt K-ruokaohjeen mukaisen ricotta-mantelikakun, joka oli niin hyvää, että kieli oli mennä mukana. En saanut kakkua mielestäni, joten eihän siinä auttanut muu kuin ruveta leipomishommiin.

Ricotta-mantelikakku on jauhoton ja gluteeniton, joten senkin puolesta erinomainen vierasvara tätä nykyä, kun yhdellä sun toisella tuppaa olemaan vilja-allergiaa.

Kakkuun tarvitaan 4 kananmunaa, 125 g voita, 2,5 dl sokeria ja 1 tl vanilliinisokeria, 3 sitruunaa, 200 g mantelijauhetta ja purkillinen (250 g) ricottajuustoa. Koko komeuden päälle mantelilastuja ja tomusokeria.

Aloita ensin sillä, että laitat irtopohjavuokaan leivinpaperin. Sen jälkeen erottelet kananmunista valkuaiset ja keltuaiset. 

Vaahdota voi ja 2 dl sokeria vaaleaksi vaahdoksi, lisää vanilliinisokeri ja keltuaiset yksi kerrallaan taikinaan hyvin vatkaten. Lisää lopuksi mantelijauhe.

Raasta pestyistä sitruunoista 3 rkl kuoriraastetta ja purista 1 rkl sitruunamehua. Tässä kohtaa ihmettelen tarvetta ostaa kolme (3) sitruuna, koska em. määrän raastetta ja mehua saa irti yhdestäkin sitruunasta!

Lisää raaste, mehua ja ricottajuusto taikinaan.

Vaahdota puhtaassa astiassa valkuaiset ja loput sokerista (0,5 dl) kiiltäväksi vaahdoksi, jonka lisäät varovasti taikinaan.

Kaada taikina vuokaan ja ripottele pinnalle mantelilastut. Paista 175-asteisessa uunissa ohjeen mukaan 40-45 min. Minä paistoin melkein tunnin eikä palanut, joka johtuu kai uunini tehoista tai tehottomuudesta.

Ripottele kakun päälle tomusokeria mielesi mukaisesti.

Kakku on mehevää ja parhaimmillaan seuraavana päivänä. Suussasulavaa, mutta ei välttämättä keveintä mahdollista kahvileipää.

Lemon posset

Lemon posset on perinteinen brittiläinen sitruunavanukas, joka on maailman helpoin tehdä ja maistuu taivaalliselle. Tottakai makuasiat on makuasioita, mutta siitä huolimatta uskallan kehua tätä herkkua.

Olin lukevinani jostakin, että kyseessä on alunperin ollut flunssajuoma, jossa on siinä tapauksessa käytetty alkoholia. Jälkiruokaresepteissä ei alkoholia viljellä.

Neljään (4) jälkiruokaan tarvitset

4 dl kuohukermaa

1,5 dl sokeria

1 dl sitruunamehua

Mittaa kattilaan kerma ja sokeri. Keittele kolmisin minuuttia niin, että keitos poreilee. Siirrä pois liedeltä ja lisää seokseen sitruunamehu. Maistele onko makunystyröittesi mukaista. Lisää tarvittaessa sokeria. Jaa vanukas neljään lasiin tai muuhun tarjoiluastiaan, peitä kelmulla ja siirrä jääkaappiin vähintään kolmeksi (3) tunniksi, mielellään saavat olla yön ylikin hyytymässä.

Halutessasi voit koristella lemon possetit marjoilla tai suklaalastuilla, mutta menee kyllä ilmankin.

Vaivaton valmistaa, huippuhyvää herkutella.

Key lime pie

Taannoisella Amerikan matkalla matkakumppani puhui useaan otteeseen key lime piesta ja viimein Las Vegasissa hän sai kuin saikin viipaleen herkkupiirakkaa. Täydellisen näköinen.

Key lime piessa käytettävä lime houkutti minuakin kokeilemaan, josko osaisin loihtia kuuluisaa floridalaista piirakkaa. Key lime pie on saanut nimensä juuri Floridassa ja Meksikossa käytetyistä Key lime -limeteista, joita ei täältä meiltä saa. Suomessa on yleensä tarjolla Persian limetteja, mutta kyllä niistäkin saa piirakan leivottua.

Floridassa on kuulemma joskus yritetty saada voimaan lakia, jonka tarkoituksena oli sakottaa niitä, jotka sanovat leiponeensa Key lime pieta, mutta käyttäneensä siihen muita kuin aitoja limetteja. Onneksi lakia ei saatu voimaan.

Piirakan rakennusaineet:

200 g digestive-keksejä murskattuna

100 g sulatettua voita

4 kananmunan keltuaista

1 purkillinen (n. 400 g) kondensoitua maitoa

3 limetin mehu ja raastettu kuori

4 kananmunan valkuaista

1 dl erikoishienoa sokeria

Murskaa digestive-keksit. Murskaamiseen ei tarvita mitään ihmelaitteita, vaan keksit saa hienoksi muruksi vaikkapa perunanuijalla, kunhan laittaa vaikkapa pakastepussin nuijan suojaksi. Ei tarvitse pestä rasvoittunutta nuijaa! 

Lisää keksimurskeen sekaan sulatettu voi, jonka jälkeen taputtelet massan irtopohjavuoan pohjalle. Paista pohjaa noin 10 min 150-asteisessa uunissa.

Sekoita keltuaisia muutaman minuutin ajan (3-4 min) itsekseen. Lisää keltuaisvaahtoon kondensoitu maito, limettimehu ja -raaste. Kaada täyte paistetun pohjan päälle ja paista 180 asteessa 15 minuuttia.

Marenkihuntua ei ole pakko tehdä, mutta minä tein, koska en keksinyt yhtäkkiä muuta käyttöä valkuaisille.

Vatkaa valkuaisia PUHTAASSA astiassa PUHTAILLA vatkaimilla ja lisää sokeri hitaasti valkuaisvaahtoon. Marenki on valmista, kun se pysyy kulhossa, vaikka käännät sen ylösalaisin.

Lisää marenki täytteen päälle ja paista piirakkaa niin kauan (noin 5-8-10 min), että marenki saa kauniin ruskehtavan värin. 

Anna piirakan jäähtyä ensin huoneenlämpöiseksi ja sitten jääkaappikylmäksi. Vasta sitten irrotat sen vuoasta.

Minä käytin ensimmäiseen piirakkaani makeutettua kondensoitua maitoa, jolloin Key Lime Piesta tuli aivan liian makeaa. Toisella yrittämällä käytin sokeroimatonta versiota. Nyt pohjan rasvaisuus, täytemassan limeisyys ja marengin makeus toimivat hyvin yhteen.

Las Vegasin piirakkapalan näköistä en omastani saanut, mutta hyvin se maistui. Vein nimittäin toisen piirakkani työmaalle Helenan päivä kahveille.

Katkarapukeitto itämaisella twistillä

Anna-lehdessä 9/2015 oli houkutteleva katkarapukeiton ohje. Mielenkiintoani lisäsi ehdottomasti se, että keittoon käytetään kookosmaitoa ja limettiä eli luvassa olisi selkeästi thaimaalaisvaikutteinen soppa.

Sitähän oli kokattava lauantai-illan ratoksi.

Keittoon (4 annosta) tarvitaan:

12 raakaa jättikatkarapua

2 rkl voita

1 pieni sipuli

2 valkosipulinkynttä

2 rkl tomaattipyrettä

1/2 tl chilihiutaleita

5 dl kalalientä

1 rkl hummerifondia

pieni purkki (160 ml) kookosmaitoa

2 dl kermaa

2 tl kalakastiketta

2-3 rkl limettimehua

1 rkl vaaleaa kastikesuurusta

ripaus sokeria

suolaa, pippuria

Ensin kuullotetaan sipuli ja valkosipuli, sitten lisätään tomaattipyre sekä chilihiutaleet ja annetaan seoksen kuumentua hetkisen. Seuraavaksi kattilaan kaadetaan kalaliemi, kookosmaito, kerma ja ruokalusikallinen hummerifondia. Tämän jälkeen keitto voi kiehua hiljalleen viitisen minuuttia.

Lopuksi keitto maustetaan kalakastikkeella, limettimehulla, sokerilla, suolalla ja ripauksella pippuria. Aivan viimeinen toimenpide on lisätä suuruste. Ohjeessa sanotaan, että ruokalusikallinen riittää, mutta minä laitoin 3-4 rkl eikä keitto ollut yhtään liian sakeaa!

Sulaneet jättikatkaravut paistetaan molemilta puolilta minuutin pari ja maustetaan suolalla & pippurilla. Se on siinä. 

Oikein sopivan mausteista minun makuuni eikä kaverinkaan päälaella alkaneet hikihelmet karpaloida.

Focaccia

Toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja leivoin focacciaa, italialaista herkkuleivonnaista. Focaccian leivonnassa ei suolaa, valkosipulia eikä oliiviöljyä säästellä. Meilläkin leijui tyrmäävä valkosipulin tuoksu vielä pitkään leipomisen jälkeen, mutta eipä tuosta haittaakaan ollut.

Tässä focacciaan käyttämäni aineet:

                                 

3,5 dl vettä

25 g hiivaa 

1,5 tl suolaa

n. 7 dl vehnäjauhoja (käytin Lidlin jauhoja - ovat kuulemma parempia kuin kotimaiset)

0,5 dl oliiviöljyä

1 rkl hunajaa

Sekoittelin kädenlämpöiseen veteen hiivan ja suolan sekä heti perään heitin jauhot. Annos oli ehkä liian pieni yleiskoneella tehtäväksi, joten jouduin olemaan koneen apumiehenä koko vaivauksen ajan. Lisäsin vielä hunajan ja oliiviöljyn ja annoin koneen tehdä työtään noin viisi minuuttia.

Ohjeeni on www.wickedsweetkitchen.com -sivuilta ja siellä kerrotaan vinkkinä, että taikinan pitää olla tahmeaa, mutta kuitenkin irrottava näpeistä. Se meinasikin olla minulle haasteellisin osuus. En olisi halunnut lisätä jauhoja, koska pelkäsin focaccian ilmavuuden katoavan taivaan tuuliin.

Lopulta päätin, että nyt saa vaivaaminen ja jauhojen lisääminen riittää. Jätin taikinan nousemaan puoleksi tunniksi.

Sillä välin lorautin 20x30 cm kokoisen vuoan pohjalle reilusti oliiviöljyä ja tein focaccian voiteluun tarvittavan oliiviöljy-valkosipuli-rosmariini-mustapippuriseoksen. 

Kaadoin taikinan öljyttyyn vuokaan, jonne levitin sen jauhotetuilla käsilläni. Taikina lillui öljyssä ja ajattelin, että mikähän tästäkin tulee! Painelin taikinaan kirsikkatomaatin puolikkaita ja voitelin koko komeuden tekemälläni seoksella (lisää öljyä!) ja ripottelin päälle (vähän liikaa) sormisuolaa.

Focaccia paistui 250-asteisessa uunissa vajaan 15 minuuttia. Yllätysten aika ei ollut ohi: taikinavaiheessa vuoassa lillinyt öljy oli imeytynyt valmiiseen leivonnaiseen!

Lopputulos oli oivallinen, maku kohdillaan ja kämpässä veitsellä leikattava valkosipulin/rosmariinin tuoksu. Suolaa ei ollut nähtävästi liikaa, koska normaalia suurempia silmäpusseja ei ollut havaittavissa seuraavana aamuna.

Bataattikookoskeitto

Saimme illalliskutsun sisareni luokse lauantai-illaksi klo 18. Oli pakko syödä jotakin ennen lähtöä, muuten olisimme olleet kireitä ja äreitä vieraita. Keitin bataattikookoskeittoa ja niin nälkä siirtyi tuonnemmaksi.

Keittoon tarvitset

1 rkl raastettua inkivääriä (ihana tuoksu!)

1 punainen chili (älä kaavi kaikkia siemeniä pois)

800 g bataattia

2 tl öljyä

4 dl kookosmaitoa

6 dl kanalientä

puolikkaan limetin raastettu kuori

koko limetin puristettu mehu

ripaus suolaa

Raasta inkivääri ja hienonna chili. Kuori ja kuutioi bataatti. Kuullota inkivääriä ja chiliä hetki öljyssä ennen kuin lisäät bataattilohkot kattilaan.

Lisää kookosmaito ja kanaliemi, anna kiehahtaa siksi kunnes bataatti on pehmeää. Soseuta keitos sauvasekoittimella. Mausta keitto raastetulla limetin kuorella, mehulla ja suolalla. Syö!

Tuore inkivääri tuoksuu jumalaiselle. Aah. Suosittelen todellakin, että jätät chiliin muutaman siemenen antamaan keitolle topia. 

Tällä ohjeella keitosta tuli minun mielestä hieman liian liemimäistä ja limen maku pukkasi läpi tosi tymäkästi. Käytän seuraavalla kerralla vain 5 dl kanalientä ja olen varovaisempi limetin mehun kanssa.

Keitto oli hyvää ja siinä oli juuri sopivasti tiukkuutta.

Sushitehdas

"Lähde Lappeenrantaan" -humpan tahdissa ajelimme tuttavapariskunnan kanssa kolmannen tuttavapariskunnan luokse Vehkataipaleelle Saimaan rannalle. Pariskuntatriossa yhdistävänä tekijänä on miesten ammatti ja viikonloppureissun takimmaisena tarkoituksena oli suunnitella seuraavan kesän lomamatkaa Amerikan länsirannikolla.
Suunnitteluhommiakin tehtiin, mutta varsin pikaisesti kotiinlähtöaamuna. Lauantai-iltapäivä kului yllättävän sukkelaan ja tiiviisti sushien valmistuksessa.

Me mieheni kanssa olimme porukan ainoat noviisit. Ensimmäistäkään makia tai nigiriä en ole aiemmin omin pikkukätösin tehnyt, mutta nytpä tein. Isäntäpariskuntaa voisi kuvata melkeinpä ammattilaisiksi sushihommissa eikä toisetkaan olleet aivan untuvikkoja.

Mies sai tehtäväksi siivuttaa vihanneksia (porkkanaa, kurkkua) ja taisi tehtävälistalla olla jotakin kalan käsittelyynkin liittyvää. Minut asemoitiin tekemään makeja. Emännän neuvojen mukaisesti paistoin merilevälevyt kuumalla pannulla, koska sillä tavalla rullista tulee rapeakuorisia. Sen jälkeen taputtelin sushiriisiä levyille. Sain täyttää makini mieltymysteni mukaan kasviksilla ja/tai kalalla.
Tein myös sushiveneitä: levälevy leikataan sentin perin levyiseksi nauhaksi, kiinnitetään parilla riisijyvällä lenkiksi, jonka sisään painellaan riisiä. Vene koristellaan niin kuin mieli tekee.

Sushien tekeminen oli tosi mukavaa hommaa. Aikaa siihen tuhrautuu paljon, mutta mitäs se haittaa hyvässä seurassa. Jos joskus teen itse sushia, se tapahtuu juuri porukalla.
Pöytä notkui herkuista, mutta eipä notkunut kauan. Seitsemän nälkäistä suuta (mukana oli myös emännän tytär) oli pian historiaa ja sushien tainnuttama porukka ähisi maha täynnä.

 

Etualalla täyttämättömiä sushiveneitä

Kalaa oli jos mistä mallista: lohta, pallasta, ankeriasta, siikaa, tonnikalaa, katkarapuja, lohimössöä yms

Miehellä on hieman runsaat täytteet

Pöytä on katettu!