lauantai 17. kesäkuuta 2017

Isä Camillo Kuopiossa

Olimme lakkiaismatkalla Kuopiossa mieheni ja siskoni kanssa. Yövyimme hotelli Puijonsarvessa, joten meille tarjoutui mahdollisuus illastaa jossakin kuopiolaisessa ruokaravintolassa.
Suomen Pankin Kuopion konttorin entisissä tiloissa pitää majaansa Isä Camillo -niminen ravintola, jonka nettisivujen mukaan sen keittiössä kunnioitetaan eurooppalaista ruokaperinnettä ja tuoreita raaka-aineita.

Lakkiaislauantaina ravintolassa oli tosi vähän asiakkaita, josta johtui mielestäni osaksi se, että atmosfääri oli enemmän pidättyväinen kuin eloisa.

Listalla oli valkosipulietanoita, jotka olivat mieheni valinta. Yllätyin kerrakseen, kun siskoni kertoi, ettei ole koskaan maistanut etanoita eikä uskaltanut valita niitä nytkään. Ja hänellä sentään on etanapannut meidän antamana joululahjana!!! Ennenkuulumatonta!

Pitkällisen pohdinnan jälkeen päädyimme sisareni kanssa tapaslankkuun, jonka oletimme olevan tyypillinen jaettava tapaslautanen. No, olihan se jaettava ja lautanen, mutta tarjolla ollut valikoima oli hyvin erikoinen: kylmäsavulohta, manteleita, bruschettaa, jonka päällä oli pilkottua herkkusientä ja mozzarella-tomaattikupponen. Jotenkin lohi tökki ja ne mantelit. Ei hyvä.


...ja tässä ne etanat, jotka olivat taattua hyvää laatua, sikäli kuin etanat voivat olla.


Pääruokaosastolla menimme siitä, missä aita oli matalin: härän sisäfilepihvi (steak au poivre) konjakki-pippurikastiketta  ja perunoita.
Häränpihvi epäonnistuu harvoin, jos on kunnon raaka-aineet ja kokilla on vähänkään kokemusta. 
Hyvää oli ja lihaa oli riittävästi (180g).


Vaikka housunnappi huusi jo hoosiannaa, minä otin sitruunatorttua. Ei olisi tarvinnut, mutta minkäs ahneudelleen mahtaa.


Kaiken kruunuksi lasillinen limoncelloa ja kupillinen tavallista kahvia.


Sanoinkin jo, että tunnelma ei noussut kattoon. Palvelukin oli sykäyksittäistä, tosin ystävällistä ja ruoka kokonaisuutena jäi vähän keskinkertaiseksi, joten keskiarvo seurueemme kokemuksista on 9-.
Vahvimman miinuksen kokonaisuuteen teki tapaslankku, joka oli jotakin outoa.

Isä Camillo on muuten italialaisen kirjailijan Giovanni Guareschin luoma hahmo, joka on tullut meille tutuksi kirjoista aja elokuvista. Minä en ole kaivanut esille syytä, miksi ravintolan nimi on Isä Camillo. Ehkäpä sille on hyvä perustelu.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Gastro Pub Toripolliisi Oulusa

Minulla oli luokkakokkous Oulusa. Kirjotin ylioppilaaksi Limingan lukiosta vuonna 1977, siis jo nelikytä vuotta sitten. Aattele, se on ihmisen ikä sitte, mutta minkäs teet, kun oot vanaha.
Aikonaa meitä oli kakskytä tyttöä samalla luokalla. Yhen kerran aikasemmin ollaan kokkoonnuttu, silloin (1997) Limingasa, mutta nyt päätettiin Airin ja Letsan kansa, että Oulu on hyvä paikka.

Airi varas Toripolliisista meille pöyvän. Aluksi piti saaha kapinetti, mutta hautajaisseurue veti pitemmän korren. Ei mittää, hyvin mahuttiin istumaan pitkäsä pöyväsä ravintolan nurkasa. 
Tällä kertaa paikalle saapui kaikkiaan yheksän luokkakaveria, jotka kaikki näyttivät ihan entisenlaisilta. Myös meijän luokanvalavoja Tipu, biologian ope Marjatta, saksan/latinan ope Liisa ja kuvaamataijon ope Matti kävivät tervehtimäsä meitä. Tai me heitä.

Seuraavan kerraha me ollaanki jo liki kaheksankymmentä, jos yhtä pitkät välit näisä tappaamisisa pietään.

Gastro Pub Toripolliisi sijaittee Oulusa torin kuppeesa lekentaarisesa rakennuksesa, josa joskus ammoisina aikona oli ehkä vähä pahamaineinen torinreunuskuppila. Sittemmin samasa paikasa oli Ravintola Matala, josa Toripolliisin nykyset omistajatkin ovat olleet töisä.

Toripolliisi on saanu nimesä Oulun torilla vv. 1934-1979 toimineestä kolomesta toripolliisista, jotka ovat valavoneet alueen järjestystä.
Toripolliisi-patsas pönöttää Oulun kauppahallin eesä.


Kun aikanaan tuli ruuan aika, niin minä en kursaillut, vaan otin alkuruuaksi viheriää parsaa, parmankinkkua ja hollandaisekastiketta. Kuvan muistin ottaa vasta, kun olin jo iskenyt kiinni ruokaan. Siitä pahoittelut.


Ja pääruuaksi risottoa ja kampasimpukoita. Molemmat mun suosikkeja. Nam nam nam.


Oon joskus takavuosina käyny ravintola Matalassa eikä se ollu huono kokemus niinkuin ei ollu tämä Gastro Pub Toripolliisi -käyntikään. Laitan korvan taakse, jos vaikka jollakin reissulla kävis uuvestaan ihan ruuan takia.

Gastro Pub Toripolliisi saa multa kasin. Palavelu oli miehekästä, ruoka oli hyvvää, mutta miljööstä en ossaa sanua.

Baskeri & Basso Bistro

Olin lukenut useita ylistäviä arvosteluja BasBasista ja kuullut siellä ruokailleiden hehkutuksia, joten odotukseni olivat korkealla, kun vihdoin pääsin itse paikan päälle. Illallisen Baskeri&Basso Bistrossa tarjosi yhteistyökumppani työn puolesta.
Ravintolan osoite on Tehtaankadulla Helsingissä, mutta sinne ei silti ole suoraa sisäänkäyntiä Tehtaankadulta, vaan sinne on löydettävä sisäpihan kautta, hieman huomaamattomasta ovesta. Löysimme sinne toki ja niin tekivät monet muutkin. Tupa oli toukokuisena keskiviikkoiltana täynnä. 

Ravintolan peräsimessä on tv:stäkin tuttu Nicolas Thieulon ja minulle tuntemattomampi Kalle Kiukainen. Thieulon hääräsi hattu päässä koko illan ravintolasalissa ja Kalle taitaa vastata keittiöstä.

Illallinen lähti käyntiin rosé-skumpalla. Minä en ole rosén suurimpia ystäviä, mutta tämä versio meni - tottakai- alas sen kummemmin kakistelematta.


Ruokalista on näkyvällä paikalla salin takaseinällä. 
Itseasiassa tilasta on sanottava, että se ei ole perinteinen ravintolasali, vaan todennäköisesti aiemmin teollisessa käytössä ollut tila, johon on nyt perustettu bistro. Paljon kierrätystavaraa, eriparilautasia, aterimia, tuoleja yms yms. Ehkä se on yksi koko bistron juju.

No, ruokalistalta suositeltiin valittavaksi 2+1+1 ruokalajia eli ensimmäisistä kuudesta vaihtoehdosta kaksi ja kahdesta muusta kokonaisuudesta yksi ruoka. Taas kerran uusi tapa niputtaa menu. Vitsikästä.


Minä en ole tainnut koskaan tilata ravintolassa tartar-pihviä. Mies kyllä tilaa, jos hän ensin vakuuttuu ravintolan tasosta = lihan laadusta.
Nyt minä valitsin härkätartarin, joka ei ollut perinteiseen tapaan muotoon prässätty kasa raakaa lihaa, vaan vapaalla kädellä tehty asetelma raakaa naudanlihaa lisukkeineen.


Ekasta ryhmästä valitsin toiseksi burratan, basilikaa ja minttua. Burrata on mozzarellasta ja kermasta valmistettu juusto, jossa on valuva sydän. Aivan täydellistä tuoreen basilikan, mintun ja erinomaisen oliiviöljyn kanssa. Bueno.


Sitten siirryttiin kakkospesälle ja minä seurasin vaistojani. Risottoa. Ottaisin aina niin mielelläni risottoa, mutta usein iskee pelko persuksiin, että niinköhän siihen pystyy muu kuin moottorisaha. BasBasin tapauksessa sitruunainen minttu-ruohosipulirisotto oli niin hyvää, että siinä olisi voinut uida. Valitettavasti uima-asu jäi kotiin.


Housunnappi sinkui jo uhkaavasti, mutta pääruuan kimppuun oli käytävä. Minun valintani oli Black Anguksen ulkofilettä. Täydellinen kypsyys niinkuin kuvasta näkyy ja seuralaisena ollut broccolino kruunasi annoksen.


Kunnon illallinen ei ole mitään ilman jälkkäriä, joka tässä tilanteessa oli jo aivan liikaa. Raparperipaistos ja jäätelöpallukka upposivat kuitenkin kitusiin sen suuremmitta nikotteluja. Ehkä pelkkä limoncello olisi riittänyt.


Baskeri&Basso Bistron miljöö on miellyttävä, vaikkakin kaikki asiakkaat ovat samassa hälisevässä tilassa. Palvelualttius, tuttavallisuus ja mutkattomuus kuvaavat hyvin tätä bistroa.
BasBas saa minulta ysin (9) ja myös toisen mahdollisuuden nostaa arviota, koska kotiin tultuani kertoin miehelle, että meidän pitää mennä yhdessä käymään BasBasissa. Mies tykkää varmasti.

Minulle jäi epäselväksi, missä on BasBasin viinibaari, josta lehtien sivuilla kerrotaan? Me emme ainakaan löytäneet sitä.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Georgian House

Miehen serkun lapset kutsuivat meidät myöhäiselle lounaalle Helsingin Kurvissa sijaitsevaan, todennäköisesti Suomen ainoaan georgialaiseen ravintolaan Georgian Houseen.
Georgia, aiemmin Gruusiana tunnettu valtio itsenäistyi vuonna 1991 ja sijaitsee Kaukasuksella, josta minulle tulee mielikuva kohtalaisen raskaasta ruokakulttuurista.

Georgian Housen on perustanut georgialaiset äiti ja tytär. Perheen isän haaveena oli ollut perustaa ravintola Suomeen, mutta kohtalo lienee puuttunut miehen peliin, ja naisväki on toteuttanut perheen isän haaveen.
Muistan lukeneeni ravintolasta joskus HS:n ravintolakriitikoiden arvion, joka ei tunnetusti tuulettanut paikan puolesta. Nyt oli itsellä tuhannen taalan paikka arvioida Georgian House.

Kaikki ravintolan juomat ovat georgialaisia, niin myös kuohuviini, josta en huomannut ottaa kuvaa.
Georgialaisissa nimissä on käytetty konsonantteja niin, että jos menee tukka tötterölle, voi olla vaikea lausua nimiä sujuvasti.
Valkoviini (Rkatsiteli) oli vanhanaikaisen valkkarin makuista. Sellaista chardonnay-tyyppistä.


Punaviinikin (Saperavi) oli oikein muhevaa.

Juustotäytteiset leivät kuuluvat gruusialaiseen ruokaperinteeseen. Ja leivät eivät ole mitään kevythöpötyksiä, vaan liki tajunnan vieviä ruokalautasen kokoisia (pieni!) pläjäyksiä.
Minä valitsin tuorejuustolla täytetyn Imeruli khachapurin, mies otti paputäytteisen, koska hän halusi säilyttää ilmaherruuden tässä kattilakunnassa.


Leivän lisäkkeenä päädyin georgialaiseen salaattiin, joka oli tavallinen tomaatti-kurkku-punasipulisalaatti, mutta mukava kevennys leivän rinnalle.


Olisin pärjännyt tosi hyvin ilman pääruokaa, mutta silti tilasin odjakhurin eli rapeaksi paistettua porsaanlihaa, perunoita, sipulia, valkosipulia ja yrttejä. Söin lihapalaset ja sipulit, potut jätin suosiolla lautasen reunalle.
Hyvää oli ja maha oli täynnä kuin kinkerilampaalla.


Ruoka oli hyvää, kunhan sitä sai. Palvelu oli epätasaista. Tilaus kyllä otettiin kiireen kanssa, mutta siihen se kiire jäikin. Meiltä käytiin kysymässä tuon tuostakin, että onko kaikki hyvin. Muuten kyllä, mutta saisimmeko vettä/ruokaa/viiniä. Vastaus oli "tottakai", mutta selän käännettyään asia unohtui.
Ravintolatila oli ihan jees, pöydät olivat täynnä ja koko ajan oli polkupyörä-ruokalähettejä hakemassa annoksia kuljetettavaksi. Sen perusteella ravintolan keittiö on onnistunut. 
Kun vielä satsaavat palveluun paikan päällä, niin antaisimme enemmän pisteitä kuin nyt (8+).

Grön, ei kuitenkaan Eino Grön

Suomen Gastronominen Seura ry on myöntänyt ansioituneille ravintoloille vuosittain Vuoden ravintola - tunnustuksen jo vuodesta 1985 lähtien. Tänä vuonna tunnustus napsahti helsinkiläiselle Grönille, joka on ollut toiminnassa vasta alle vuotta, mutta noussut ravintoloiden huipulle huimaa vauhtia.
Grön sijaitsee normaalista keskustakeskittymästä poiketen Albertinkadulla melko huomaamattomasti.

Varasin meille pöydän heti kohta valinnasta kuultuani. Ravintolassa on laskujeni mukaan 22 asiakaspaikkaa, joten arvata saattaa, ettei pöytävaraus ollut mahdollista samantien. Kaiken lisäksi kun halusimme illastaa Grönissä viikonloppuna, niin se jatkaa aikaikkunaa entisestään.
Meilläpä oli aikaa odottaa kohtaamistamme.

Alkuun tietenkin lasilliset shamppajaa.


Grönin menu on suppea, mutta mielenkiintoinen. Sen sijaan, että olisimme valinneet alkuruuan, pääruuan ja mahdollisesti jälkiruuan, otimme Grönin menun, jossa on kaksi alkuruokaa, pääruoka ja jälkkäri. Hintakin tuli menussa halvemmaksi.

Alkuun saimme maistaa ravintolan leipää, joka oli tehty juureen ja leipätaikina oli muhinut ainakin edellisestä päivästä ennen kuin se oli paistettu korkeassa lämpötilassa. Siksi tumma kuori.
Leivän tarjoili lontoota puhunut nuori mies, joten joku termi saattoi viuhua ohikin, koska ruokasanasto ei ole paras mahdollinen englanniksi.
Leivän kanssa oli tarjolla itse tehtyä voita, auringonkukansiemeniä ja yrttisuolaa, joka oli tosi tymäkkää.


Ensimmäiseen alkuruokaan kuului nokkosilla maustettua naan-leipää, joka oli nam ...


ja kevään ensimmäisiä yrttejä, joiden alla pilkistelee hiillostettua(!) kurkkua ja jugurttia.
Yrtitkin voivat maistua hyvälle!


Toinen alkuruoka oli naudanlihatartar, lehtikaalia, lipstikkaa ja savustettua keltuaista. Itseasiassa annoksen päälläkin oli RAASTETTUA keltuaista. Ei sitä ainakaan raa'asta keltuaisesta ole saatu raastettua.
Annoksessa meitä huvitti mm. maksaruoho, jota löytyy pihoilta ja puutarhoista. Kyllä me ne söimme ja hyvää oli.


Menun pääruoka oli toukokuisena perjantaina ruijanpallasta, joka tarjoiltiin meille yhteisesti (alempi kuva). Pääruuan lisäkkeet kastikkeineen tuotiin molemmille omilla lautasilla. Taas oli yrttejä poikineen.



Menusta poiketen meille ehdotettiin ennen jälkiruokaa välijuustoa. Se poikkesi normaalista juustolautasmallista täydellisesti. Ensinnäkin se tarjoiltiin lautasliinan päältä. Juusto oli raastettua vuodenjuustoa, jonka alla oli mustikkaa eri muodoissa ja annoksen päällä tuoreita mustikanlehtiä!


Makujen sinfonia päättyi raparperipiirakkaan, jossa oli mukana vadelman makuja. Jumalaisen höttöinen unelma.
Tähän oli hyvä päättää Grönin keikka.


Kuten aiemmin totesin ravintolatila on pieni, mutta toimiva. Keittiö mahtoi olla seinän takana, mutta sieltä ei tullut käryt ja katkut salin puolelle niinkuin jossakin muussa vuoden ravintolassa takavuosina.Tupa oli koko ajan täynnä. Seurueita ja pariskuntia. Palvelu on huomioivaa ja erittäin ystävällistä. Hinta-laatusuhde toimi.

Vuoden 2017 ravintola Grön saa meiltä 9,5 pistettä. Kymppikin olisi mahdollinen emmekä osaa perusteella miksi emme anna sitä. Ysipuoli riittää.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Pääsiäinen Levillä

Varasimme miehen kanssa lentoliput Leville pääsiäiseksi onnellisen tietämättömänä siitä, että minä en pystyisikään laskettelemaan. Onneksi tai valitettavasti kaikkia asioita ei voi ennakoida, niin kuin ei voinut sitäkään, että oikean jalkani sääri- ja pohjeluu pamahtivat poikki maaliskuun alun laskettelumatkalla Itävallassa.
Minun vammastani huolimatta päätimme joka tapauksessa toteuttaa Levin reissun, koska olisihan miehellä seuraa rinteessä ystävistämme Johannasta ja Antista eikä kyynärsauvoilla kulkeminen estä kokonaan liikkumista, esimerkiksi ravintolassa käyntiä.

Levillä on suomalaisten laskettelukeskusten tapaan aika rajattu valikoima ruokaravintoloita. Ne ovat joko majoituspaikkojen yhteydessä olevia ravintoloita, pizzerioita tai ilmeettömiä rinneravintoloita, joista saa perusmättöä, mutta kyllä mukaan mahtuu muutama mainitsemisen arvoinen kuppilakin. Me kävimme kahdessa: Levin Panimo&Pub ja Kuura Brasserie&Winebar.
Minä kokkasin kolmena päivänä lounaan mökillä - yksijalkaiselle hyvä suoritus ja parina iltana valmistimme myös iltaruuan "kotikeittiössä".

Levin Panimo&Pub ei näyttäydy välttämättä ulospäin sille, että se kätkisi sisäänsä hyvän ruokaravintolan. Pubin puoli näkyy katukuvassa, kun taas ruokapuolelle mennään ikäänkuin takaoven kautta.

Ruokalista on lappipainotteinen ja annokset isohkoja. 
Alkudrinkkien kohdalla tuli hienoinen epäusko. Ei ollut Aperolia, ei kuivaa vermuttia, ei jallua piimällä. No, mitä teillä on? Kyllä sieltä jotakin löytyi.

Minä valitsin alkuruuaksi korvasieni-kylmäsavuporokeiton, joka oli tosi pehmeänmakuista. 

Pääruuan kohdalla veikkailin pitkään, valitsenko perinteisen poronkäristyksen vai poronmaksaa ja päädyin jälkimmäiseen. Se oli erittäin hyvä valinta. Maksa oli täydellisesti paistettu, lisukkeena oli sopivasti sipulia ja pekonia eikä pottuvoissakaan ollut moittimista.


Jos Levin Panimo&Pubille pitää antaa arvosana, annan kahdeksan (8) johtuen väljähtyneestä kuohuviinistä ja pitkäpiimäisestä palvelusta. Ruoka-annoksissa meni kohtuuttoman kauan eikä laskuakaan saanut kovin rivakasti.

Toinen ulkoruokinta tapahtui Kuura Brasserie&Winebarissa Levin Eturinteen alla. Ilta-aurinko paistoi kauniisti Eturinteeseen ainakin iltayhdeksään asti.
Kuura Brasserie&Winebar on perustettu 2015, mutta nyttemmin ravintolatoiminta on myyty ja paikalle tulee ketjuravintola. Harmi.

Kuurassakaan ei ollut Aperolia eikä poikien kaipaamaa jallua piimällä, mutta Napue Tonicia sai. 


Johanna, mieheni ja minä valitsimme alkuruuaksi kermaisen parsakeiton paistetulla kampasimpukalla.
Sanoisin, että melkein taivaallista. Pehmeää, kermaista, parsaista.


Antti valitsi graavilohta, paahdettua punajuurta ja taisipa tuossa päällä olla sitruunavaahtoakin.


Olisin ottanut pääruuaksi parsaa ja hollandaisekastiketta, jos parsa olisi ollut vihreää. Samalla olisi alkuruoka mennyt vaihtoon. Koska parsa oli valkoista, otin tattirisoton enkä kadu hetkeäkään.
Täydellisen valuvaa, herkullista risottoa, jossa oli oikeasti tatteja.


Miehen lautasella oli Steak Frites, joka oli pyydetyn mukaisesti medium. Seuraavana aamuna hän tosin sanoi, että annos oli tosi suolainen. 


Johanna ja Antti nauttivat sinisimpukoita baskilaisittain. Padassa oli päällimmäisenä vähän kärtsähtänyttä leipää, mutta itse simpukat olivat herkullisia ja etenkin niiden liemi on suunmukaista.


Tavoista poiketen pojat halusivat herkutella crème bruléella. Taattua laatua.


Kuura Brasserie&Winebar ansaitsee arvosanaksi yhdeksän (9) maittavien ruokien ja atmosfäärin takia. Miksi se ei saa täyttä kymppiä? Siksi, että ysi on riittävän hyvä.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Ulkoruokinnassa

Olipa kerran maaliskuu 2017. 
Olimme mieheni kanssa varanneet perinteisen laskettelumatkan Alpeille, tällä kertaa Itävaltaan ja tarkemmin vielä Tuxiin. Kylän nimi on oikeasti Lanersbach eikä minulle ole vielä avautunut, miksi se on Tux. Ehkä sen takia, että kylä sijaitsee Tuxertalissa ja siellä on Hintertuxer Gletcsher - niminen jäätikkö, mutta missä lienee Vortux!
Olimme myös päättäneet, että hiihtolomamme aikana osa asuntomme parkettilattioista hiotaan ja toinen osa myöhemmin. Hiihtoloman aikainen poissaolo oli oivallinen ratkaisu parkettiremonttiin ja toisen osan ajaksi aioimme majoittua hotelliin. 

Emme kuitenkaan voineet vaikuttaa siihen, että hiihtoloman toisen päivän päätteeksi minun oikean jalan sääri- ja pohjeluu napsahtivat poikki. Tapaturma ei tapahtunut rinteessä, vaan Lanersbachin kylässä märällä kadulla monot jalassa.
Sain erinomaista hoitoa kaikin puolin ja jalka on nyt paranemaan päin.

Kotiin palatessa meitä odotti ekan remonttiosuuden jäljiltä asunnon raivaaminen asumiskuntoon ja taas loppuviikosta loppuosan tyhjentäminen ja muovittaminen. Minusta ei ollut muussa apua kuin työn johtamisessa. Kepeillä on tosi hyvä osoitella tekemisen kohteita!

Sunnuntaina siirryimme Helsingin keskustaan hotellimajoitukseen, jossa ainoaksi päivittäiseksi ruokailumahdollisuudeksi jäivät lähialueen ravintolat. Lupasin innokkaalle lukijalleni Aili Inkelille, että kerron kokemuksistani ja tässä niitä nyt sitten on.

Sunnuntain kuittasimme hampurilaisella Helkan Keittiö&Baarissa. 
Hotelli Helkassa on aiemmin ollut iso ravintola ykköskerroksessa, mutta nyt siinä on käsittääkseni vain aamiaistarjoilu. Kaikki muu ravintolatoiminta on katutasossa Runeberginkadun puolella.
Helkan Keittiö&Baari ei lukeudu kaupungin kuumimpiin trendipaikkoihin, mutta silti siinä käy melkoinen kuhina iltapäivisin ja iltaisin. Toki hotelliasukkaat käyttävät palveluita, mutta myös suoraan kadulta poikkeaa asiakkaita sisään.


Maanantai-illaksi sovimme miehen kanssa treffit Kampin Pippuriin.
Eiköhän juuri ennen lähtöäni ruvennut satamaan räntää, mutta läpi tuulen ja tuiskun kepittelin kohteeseen.
Portaat ovat suurin vitsaus minulle. Tiedän, että pystyn hyppäämään, mutta rimakauhu on melkoinen.
Toinen haaste on ovet, yleensä ulko-ovet. Niissä on kaikenmaailman pumppusysteemejä, joiden takia ne ovat painavia avata ja vaikka saankin oven avattua, minun pitää päästä pujahtamaan kahden keppini kanssa oven sisäpuolelle liiskautumatta oven väliin tai kaatumatta.
Kampin Pippurin ovien kanssa minua auttoi kadulla kävellyt nuori mies. 

Minä söin pitsaa, mies kebabia.


Tiistaina kävin Pohjola Sairaalassa otattamassa hakaset pois leikkausarvista.
Paluumatkalla bongasin taksin ikkunasta Konnichiwan, joka sijaitsee samassa korttelissa hotellimme kanssa. Mies kuittasi ehdotukseni illan ruokapaikasta.
Konnichiwa on suosittu sushiravintola eikä se pettänyt meitäkään. Hinnaltaan ehkä muita lähialueen sushipaikkoja kalliimpi, mutta oli sen väärtti.

Minulle riitti 10 palaa, mies valitsi buffettin.


Keskiviikkoiltana miehen brittikolleega tuli Suomeen loppuviikon koulutusta varten. 
Olemme illastaneet tähän saakka hänen Suomen vierailuillaan suomalaisissa tai muuten perinteikkäissä ravintoloissa:  mm. Lappi, Salve, Sea Horse, Karljohan, Kosmos ja KuuKuu, jonka nimi on jäänyt hänelle erityisesti mieleen.
Seuraavaksi hän odottaa pääsevänsä La Maisoniin, koska oli nähnyt FB-päivitykseni illallisestamme siellä. No, se ei ole suomalainen ravintola, mutta Christian arvostaa hyvää ruokaa, myös ranskalaista.

Alunperin oli tarkoitus miettiä taas joku Suomi-teemaan sopiva paikka, mutta sattuneesta syystä päädyimme syömään Helkan Keittiö&Baarissa.

Pojat söivät poroa, minä lohta, jokirapuja ja pottumuusia.


Vaihtelu virkistää, ajattelin. Surffailin Autotalon ravintoloiden tarjontaa ja bongasin Factoryn lounaslistalta jauhemaksapihvit ja jälkiruokana lättyjä!!! Sinne!
Ulko-ovi meinasi taas asettua haasteeksi, mutta onneksi joku auttavainen sielu ilmaantui paikalle ja pääsin sisälle. Kassalla tapahtui viikon miinusmerkkisin episodi. Toinen keppini kaatui perässäni olleen emännän jalkoihin. Anteeksi. Mutta mitä tekikään tämä kepin- ja ehkä elämänkin kolhima ilmestys. Astui pois kepin luota eikä tehnyt elettäkään nostaakseen kepakkoa.
No, en malttanut olla sanomatta "ei tartte auttaa!" ja kepittelin matkoihini.

Factoryssa sain palvelun pöytään. Nuori tarjoilijatyttö kävi useamman kerran kysymässä onko kaikki hyvin tai tarvitsenko lisää ruokaa. Pääruokaa oli riittämiin eikä lättyannoskaan ihan pieni ollut.
Ainoa, mitä olisin jauhemaksapihvien kanssa toivonut, oli perunamuusi. Oli tyytyminen riisiin.



Perjantaina päätin viivästyttää ruokailua mahdollisimman pitkälle iltapäivään, ettei illalla käy aika pitkäksi. Mieheni nimittäin lähti jo torstaina kurssille, joten olin omien oivallusteni ja onneni varassa.
Miehen työpaikan kulmalla on perinteinen kiinalaisravintola Dragon Spring, jossa saa perushyvää kiinan ruokaa.
Keppikävelymatka oli kohtalainen. Kampin metroaseman kulmilla oli joutilaan näköisiä ihmisiä, alkoholisteja ja narkkareita ja muita pummeja. Ajattelin, että olen niille hyvä saalis, koska en pääse kovin lujaa karkuun. Onneksi yhden mestarin rollaattori kaatui ja ukko myös, joten rupesivat keräämään sitä siitä kasaan eikä niiden huomio keskittynyt minuun. Huh. 
Jalkapuolena kiinnittää huomioon kaikenlaisiin yksityiskohtiin.

Kiinalaisessa kiinalaista pöperöä: kevätlullia ja fliteelattua kanaa.



Lauantain ruokapaikaksi valitsin Autotalon, Fredrikinkatu 46 Helsinki, nepalilaisen Satkarin. 
Sehän oli täynnä kuin Turusen pyssy iltapäivällä neljän pintaan, mutta minulle ja jalalleni löytyi onneksi tilaa.
Alunperin oli tarkoitus mennä pelkällä pääruualla, mutta hairahdin tilaamaan alkuun Paneer Tikkan eli marinoitua tuorejuustoa, sipulia ja paprikaa. Hairahdus oli pelkkä lipsahdus alkuperäisestä päätöksestä, ruuassa ei ollut mitään vikaa.


Tilasin tietenkin myös Naan-leipää ja nimenomaan valkosipuli-naania, mutta minulle tuotiin perusversiota. Olin reipas, annoin palautetta, sanoin pärjääväni myös tällä, mutta pyysin, ettei minua veloiteta valkosipulileivästä - eikä veloitettu.


Pääruokana söin Lamb Masalaa eli yhden chilin vahvuista. Minä en hetkahda kuumiakaan aaltoja, joten toinen chili ei olisi tehnyt pahaa, mutta en valita.
Maha tuli täyteen.


Olkoon tämän tarinan opetuksena, että yhdellä jalallakin voi toimia, huomaavaisia kanssaeläjiä on olemassa, suunsa avaamalla selviää monesta kiperästä paikasta ja aika kuluu, vaikkei koko ajan olisi tekemistä.

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tämän reportaasin ulkoruokinnasta yhdellä jalalla.

Ja me elämme onnellisina tämänkin viikon jälkeen.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Wellingtonin pihvi

Beef Wellington on englantilaisten kansallisherkkua ja se on saanut nimensä Wellingtonin herttuan mukaan. En tosin löydä mistään tarinaa, minkä takia tämä ruoka on nimetty juuri tuon herttuan mukaan. Hänhän kunnostautui aikanaan lyömään Napoleonin Waterloossa ja kuuluupa hänen ansioihinsa myös kumisaappaan esiasteen keksiminenkin.
Beef Wellington hyvin tehtynä on onneksi kaukana kumisaappaasta.

Ja sitten vielä, kyseessä ei oikeastaan ole pihvi, vaan filee. Beef tulee siitä, että BW tehdään naudan sisäfileestä.
Ja vielä yksi asia. Jos olet koskaan seurannut Gordon Ramsayn Kauhukeittiötä, niin siellä on aina yhtenä ruokalajina Beef Wellington, joiden epäonnistuneita versioita Gordon heittelee surutta roskikseen.

Sain päähänpinttymän, että teen Beef Wellingtonia ennemmin tai myöhemmin ja se oikea ajankohta osui helmikuun puoliväliin 2017.

Ostin E.Hakkaraiselta Hakaniemen hallista noin 700 g kimpaleen naudan sisäfilettä, jonka ainoa vaatimus on, että sen on oltava jotakuinkin tasapaksu tasaisen kypsymisen varmistamiseksi.
Fileetä ei tarvinnut sen kummemmin siistiä, vaan se oli käyttövalmista samantien.
Lihapala on syytä ottaa huoneenlämpöön vähintään puolisen tuntia ennen valmistamista.
Lihan pintaan hierotaan suolaa ja mustapippuria.


Sisäfilee paistetaan nopeasti kauttaaltaan - myös päistä - kauniin ruskeaksi ja annetaan sen jälkeen olla pannulla (alhainen lämpö) kymmenisen minuuttia, kuitenkin välillä käännellen.
Lopuksi liha kääritään folioon ja jäähdytetään.


Wellingtoniin liittyy saumattomasti myös duxelles [lausutaan dyksel], joka tehdään normaalisti herkkusienistä, salottisipulista ja yrteistä. 
Minulla sattui olemaan kaapissa miehen saamia kuivattuja suppilovahveroita, jotka liotin ja paistoin. Kuivatut sienet ovat kuivia, joten niistä ei irronnut nestettä eikä niistä myöskään tullut millään tavalla muhennostamaista, vaan semmoista kuivaa purua. Sillä edettiin joka tapauksessa.
Duxelles pitää myös jäähdyttää, sillä Beef Wellingtonin yksi juju on se, että kaikki osaset ovat kylmiä/jäähtyneitä, kun lopullista taikinoitua fileetä valmistetaan.



Jäähtynyt filee voidellaan Dijon-sinapilla minun ohjeen mukaan. Englantilaiset saattavat käyttää jotakin muuta sinappia. Mene ja tiedä.

Seuraavaksi levitetään pöydälle tuorekelmua reilu kaistale, sen päälle pekonisiivuja, serranoa tai parmankinkkua. Minä käytin italialaista. Kinkun päälle tulee duxelles, ja lopuksi liha, joka kääritään kelmun avulla tiukaksi paketiksi. Myös paketin päät on käärittävä tiukasti kiinni.

Tähän saakka lihan voi valmistella vaikkapa edellisenä päivänä ja säilyttää jääkaapissa.


Kaikista vaiheista en ole ottanut kuvia, mutta ennen kuin Wellington on paistamista vaille valmis, voitaikinalevyistä kaulitaan fileelle sopivan kokoinen taikinakuori. Toki kätevä emäntä tekee taikinankin itse, mutta minä menin siitä, missä aita on matalin eli Myllyn paras -voitaikinasta rakentelin kuoren.
Kuorta kaulitessa on oltava huolellinen, että levyjen liitoskohdat eivät repeä paistettaessa.

Sitten kun filee on kauniisti voitakinakuoreen piilotettuna, paketti voidellaan kananmunan keltuaisella ja ripotellaan päälle unikonsiemeniä. Minulta unohtui koristelut eli kuoreen voi tehdä hentoja ristikkäisviiltoja terävällä veitsellä.



Lihaa paistetaan 200-asteisessa uunissa noin 40 minuuttia tai ainakin niin kauan, että taikinakuori saa kauniin paistovärin.

Minä tarjosin Beef Wellingtonin valkosipuliperunoiden ja punaviinikastikkeen kanssa. Lihan kypsyys oli täydellinen eli kauniin rose sisältä. Ja maku oli napakymppi. Saan kuulemma tehdä toistekin.


Wellingtonin kaveriksi avasin Civitella in Val di Chianan lähistöltä löytämämme viinitilan (Camperchi) Sangiovesen, joka oli piste iin päälle pihville.