lauantai 26. helmikuuta 2011

Unelmatorttua

Yksi lempileivonnaiseni on unelmatorttu ja tottakai oikealla voikreemillä täytetty. Äiti tapasi tehdä sitä ennen muinoin parempiin pitoihin ja sittemmin sen leipominen on ollut minun heiniäni, jos unelmatorttua on tarvittu.
Minulla on plakkarissa toinenkin resepti, joka kulkee unelmatortun nimellä, mutta se täytetään vesikiisselivoiseoksella ja hillolla. Tämä jälkimmäinen versio oli vuosikymmenten takaisen esimieheni tarkoin varjeltu salaisuus, jonka hän antoi vain harvoille ja valituille. Minua onnisti.

Olen lähdössä lomalle, joten ajattelin leipoa aitoa unelmatorttua tuliaisiksi sekä Kajaaniin että Kuusamoon. Eli kielet pitkälle sielläpäin!

Aitoon, ainoaan, oikeaan unelmatorttuun vatkataan 4 munaa (hyvä Munamies!) ja 1½ desiä sokeria. Äitini opetti, että munia ja sokeria vatkatessa ei sitten "kolisuteta" vatkauskulhon reunoja vispilällä ja että seos on valmista, kun se on kiiltävää ja tasaista (ei kuplia!).
Muna-sokerivaahtoon lisätään kuivat aineet (2 rkl perunajauhoja, 4 rkl vehnäjauhoja ja 3 rkl kaakaojauhetta, 1 tl leivinjauhetta) varovasti käännellen. Torttupohjaa paistetaan noin 10 minuuttia 200-asteisessa uunissa.

Täytettä varten sekoitetaan 150 g  OIKEAA voita, 1½ desiä tomusokeria, vanilliinisokeria ja yksi munankeltuainen. Paras ottaa voi hyvissä ajoin notkistumaan, muuten saat jännetupentulehduksen :)

Torttupohja kumotaan sokeroidulle leivinpaperille ja täytemassa levitetään tasaisesti pohjalle. Ja lopuksi koko homma kääritään rullalle. Ei muuten repeile eikä ratkeile, kun on tehnyt ilmavan taikinan.
Sitten torttu kylmään.

Toisen unelmatortun täytteeseen keitetään vesikiisseli (½ desiä sokeria, 3/4 desiä vettä ja 1 tl perunajauhoja), joka jäähdytetään. Kiisseli sekoitetaan 100 grammaan voita voimakkaasti vatkaten. Seokseen voi lisätä vanilliinisokeria.
Tässä tapauksessa torttupohjalle levitetään ensin jotakin hilloa (nyt aprikoosi-) ja sen päälle äskeinen seos, joka levittyy aika hyvin, jos ei ole keittänyt kovin jämäkkää kiisseliä.


Hyviä ovat molemmat (yläkuvassa esimiesversio ja alakuvassa aito oikea unelmatorttu). Kokeile vaikka.

Ateljé Finne Arkadiankadulla

Markku oli saanut vinkin asiakkaaltaan, että Arkadiankadun Ateljé Finne -ravintola olisi käymisen arvoinen paikka. Sinne siis http://www.ateljefinne.fi/
Ravintola on netin mukaan ollut samalla paikalla vuodesta 1960 lukien ja sitä ennen tila oli toiminut kuvaveistäjä Gunnar Finnen ateljeena. Ravintolasali ei ole kompakti kantti kertaa kantti, vaan osa pöydistä sijoittuu puoli kerrosta alemmas ja osa näytti kiikkuvan orsikorkeudellakin. Tunnelma oli rento, mutta silti rauhallinen.
Ateljé Finnen ruokalista on lyhyt ja ytimekäs. Turhat krumeluurit on karsittu pois. Hinnoittelu perustuu siihen, montako ruokalajia syöt: alku-, pää- ja jälkiruoka riippumatta mitä valitset, maksaa yhteensä 39 euroa. Kohtuullista, sanoisin.

Minä valitsin alkuun nieriää ja soija-inkiväärimarinoituja kasviksia. Ah, mikä ihana inkiväärin maku kasvissuikaleissa olikaan ja se nieriä. Se oli jotenkin raakakypsytetty ja olihan se nannaa. Markun alkuruokalautasella tutisi vaalea, iso kalapyörykkä, joka oli valmistettu siiasta. Kyseessä ei siis ollut tiukka eineskalapulla, vaan liki tennispallon kokoinen ilmavasta massasta muotoiltu pyörykkä.
Alkuruokien kanssa nautimme itävaltalaista Grüner Lössterrassen ´09 -valkkaria.

Pääruoaksi valitsimme molemmat karitsan paahtopaistia, jonka seurana tuli savoijinkaaliperunakääryle. Juuri sopivan kokoinen annos ja maku kohdallaan. Karitsa huuhtoutui alas italialaisella Chianti Classicolla, josta tarjoilijamies tiesi kertoa, että se tulee Firenzen ja Sienan välimaastosta Casa Emma -viinitililta. Ja tämän nimenomaisen viinin valmistaa tilan vanha rouva ja sen vuoksi pullon kaulalla on mustaa kukkoa kuvaava pieni etiketti.

Ateljé Finne tarjoaa sellaisia viinejä, joita ei muista ravintoloista saa ja silti ne ovat kohtuuhintaisia laatuunsa nähden. Niin oli tuo punkkukin. Nam nam.

Päälle päätteeksi minä nautiskelin lakritsipaahtovanukkaalla ja mustalla kahvilla. Markun jälkiruokana oli juustoja, kahvia ja konjamiinia.
Sen verran uutta tämäntyylinen bloggaaminen on, että minulla ei taaskaan ollut kameraa mukana. Kuvia ei ole, toivottavasti sanat riittävät kertomaan. Suosittelemme.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Potuton Lapin ukon keitto

Tämän sunnuntain ruoka on appiukkoni bravuuri, tosin minä teen sen potuttomana ja sekös appea vähän potuttaa. Appiukko on vannoutunut perunan syöjä ja saanut siitä syystä jo edesmenneeltä anopiltaan lisänimen "pottupää". Mummu oli kohtuullisen suorapuheinen, jonka voi päätellä tuostakin nimityksestä.

Lapin ukon keitto on yksi maailman helpoimmista, mutta myös maukkaimmista keitoista.
Sen voi keittää poron- tai hirvenkäristyslihasta, miksei myös pakastealtaasta löytyvästä riistakäristyksestä sekä nötköttiä muistuttavista poro- tai hirvisäilykkeistä. Nimeäkin voi muunnella sen mukaan, mistä sen loihtii. Sehän voi olla vaikka "Erämiehen keittoa", jos sen tekee hirvenlihasta.
Minä keitin potuttoman Lapin ukon keittoni lahjaporonkäristyslihasta.

Sulatin pari ruokalusikallista voita ja lisäsin siihen puolisen kiloa lihaa ruskistumaan sekä pari keskikokoista sipulia kuutioina. Sen jälkeen 6-7 dl vettä ja lihaliemikuutio perään. Keitto sai porista kymmenisen minuuttia ennen kuin lisäsin kaksi pussillista kasvissuikaleita joukkoon.
Tottakai keitossa voi käyttää sekovihanneksiakin, mutta minulla oli nyt kasvissuikaleita. Ja jos mielii niitä pottuja, niin tässä vaiheessa voi kipata esimerkiksi perunasipulisekoituksen keitokseen (silloin ei tarvitse erikseen sipulia!).
Keitto sai taas muhia hetken, jonka jälkeen lisäsin sekaan noin puoli pakettia Koskenlaskija-viherpippurisulatejuustoa kuutioituna. Juusto sulaa aika nopeasti, mutta toki sulamisprosessia voi avittaa muutamalla kauhanpyöräytyksellä.
Kun juusto oli kunnolla sulanut, lorautin kattilaan reilun pari desiä ruokakermaa, ripsautin rakuunaa, mustapippuria ja vähän suolaakin joukkoon ja keitto oli valmis. Kuohukermalla keitto olisi ehkä juhlavampi, mutta kerrassaan super ruokakermaisenakin.


Helin nimipäiväkahvit

Menimme Helin nimipäiväkahville - ja saimmekin cheddar-olutkeittoa! Onneksi Markulla olikin vähän nälkä menomatkalla, joten keitto tuli ihan tarpeeseen.
Heli-sisko on alati innostunut kaikesta kokkaamiseen liittyvästä. Kokeilee mielellään uusia juttuja ja loihtii mitä ihmeellisimpiä herkkuja eikä juurikaan tarvitse mitään mittoja tai tarkkoja reseptejä. Siitä huolimatta ja ehkä juuri sen takia tuotokset ovat tosi makoisia.
Oli nimipäiväkahvilla tarjolla muutakin kuin juustokeittoa: torta di mascarpone e limone -torttua  (http://kotonatehtya.blogspot.com/2011/02/torta-di-mascarpone-e-limone-eli.html) ja erittäin täyteläistä suklaakakkua, jonka ensimmäisen palan leikkaaminen oli operaatio sinänsä.
Leipuri leikkasi itse ekan palan, mutta sepä ei suostunut irtoamaankaan noin vaan. Minä työnsin sormeni peliin ja yritin avustaa toisella kakkulapiolla, mutta kakkupala ei irronnut. Nousi kyllä vähän irti lautasesta, mutta oli kuin kuminauhalla kiinni alustassaan ... kunnes Heli muisti, että pohjallehan jäi leivinpaperia! Hahaha, meitä nauratti.

Tekstiin liitetyssä kuvassa on nimipäivälahjaksi viety tulppaanikimpun korvannut cavapullo; perussettiä eli Freixenet semi secoa ja jääkaappimagneetti Val d'Iserestä.
Heli käy yleensä matkojemme aikana meillä kotona tsekkaamassa, että kaikki on ok. Siitä hyvästä hän saa aina jonkun lahjuksen tai matkamuiston, niin nytkin, vaikkakin hän oli käynyt meillä varmaan viisi minuuttia ennen kotiintuloamme! Olen tuonut hänelle aika monta keitto- tai leivontakirjaa, mielellään kohdemaamme ruokakulttuuriin liittyviä. Kas kummaa.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Lohiseljanka

Seljanka liitetään venäläiseen ruokakulttuuriin ja useimmiten kai puhutaan kalaseljankasta, mutta toki sitä voi keittää myös vaikkapa sienistä.
Minä sain joskus takavuosina mainostoimiston synttäreillä "Onnentuvan lohiseljankaa" ja sen jälkeen olen ollut vannoutunut lohiseljanka-fani. Se kuuluu minun bravuureihini, jos pitää sanoa joku oma suosikki tai valttikortti.

Kuullotan porkkana-, selleri- ja purjosuikaleita voissa hetken aikaa, sitten lisään kattilaan vettä, pari kalaliemikuutioita, vähän valkosipulia (niin tänäänkin, vaikka huomenna on työpäivä), tomaattipyrettä, muutaman persiljanoksan, laakerinlehtiä ja timjamia. Keitos saa kiehahdella kymmenisen minuuttia itsekseen.

Tätä varten ostan aina puolisen kiloa kirjolohifileetä nahattomana. Itse en osaa fileoida kalaa!
Leikkaan lohifileen suurehkoiksi paloiksi ja lisään keitokseen.
Ohjeessa pyydetään tässä vaiheessa ottamaan persiljanoksat pois kattilasta. Lohipalojen kanssa lorautan kattilaan myös pari desiä kuivaa valkoviiniä ja taas annetaan kiehua hiljalleen muuatama minuutti.

Seljankamaista happamuutta keittoon saa lisäämällä kaprista, oliivisiivuja ja suolakurkkukuutioita. Minä en käytä koskaan suolakurkkua, en tiedä miksi, mutta en vaan käytä.
Lopuksi maustan lohiseljankani suolalla ja mustapippurilla.

Jokaisen annoksen kruunaa lusikallinen smetanaa.

Tämä on mielestäni oikein yksinkertaista ja terveellistäkin, koska siinä ei ole juurikaan huonoja rasvoja.  Kyllä tälläkin saa navan etääntymään selkärangasta!

Jokainen tsäänssi on mahdollisuus

Näinhän se menee.
Kävimme marraskuun alussa ravintola Zetorissa http://www.zetor.net/ syömässä isommalla porukalla. Zetkan ruokalista on vitsikkäästi murteellinen ja kieliversiovalikoima mahdollistaa harvinaisemmankin kulinaristin tilauksen.
Tarjolla on perisuomalaista ruokaa ja se on hyvää.
Marraskuisella käynnillä Markku valitsi Diiselkurssilaesen löölymakkara -annoksen, joka tuotiin eteen teräksisessä lyölyvesiastiassa. Omaa valintaani en enää muista siltä keikalta.

Koko porukka olisi syönyt pitkän kaavan mukaan, minkä olisi luullut ilahduttavan henkilökuntaakin ja ehkä HOK Elantoakin, mutta huonoksi onneksemme meitä palvellut tarjoilijapoika ei ollut sinä iltana parhaimmillaan ja vähät välitti pitkästä kaavastamme. Viivyttelyä, huomioimattomuutta ja loppujen lopuksi tuittuilua. Emme saaneet koskaan tilattua jälkiruokia, joten Markku pyysi laskun. Tarjoilija kävi heittämässä sen pöydälle tuumaten, että "on hänellä muutakin tekemistä!".

Jätin Zetorin nettisivuille asiakaspalautetta ala-arvoisesta palvelusta. Reklamaatioon ei vastattu lupauksen mukaisesti parin päivän sisällä. Minä soitin ja sainkin loppujen lopuksi langan päähän ravintolapäällikön. Annoin täyslaidallisen a) Zetor-kokemuksesta ja b) asiakaspalautteiden käsittelystä.

Posti toi koko jengille á 15 euron lahjakortit ... ravintola Zetoriin!

Päätimme käyttää lahjakortit porukalla. Ruoka oli taas hyvää. Minä söin aluksi pikkublinejä ja pääruoaksi maksaa. Voin sanoa, että ihan taivaallista. Niin olivat myös muut ruoka-annokset: Tri Välj´voohkan terveyspommi, Rohvessori Nordströmmin kohotusletut ja  Jänkhälle eksynneen poron käristys.

Mutta se palvelu oli taas onnetonta. Antin tilaama jälkiruoka tuli puoli tuntia sen jälkeen, kun me muut olimme jo syöneet omamme. Toki se tingattiin ilmaiseksi, mutta silti joku Zetorin palvelussa mättää!
Mietin tässä, että laittaisinko jälleen palautetta, mutta pyytäisin lahjakorttia jo jonnekin muualle.

Annoimme ravintola Zetorille tsäänssin, mutta eivätpä käyttäneet mahdollisuuttaan.

torstai 10. helmikuuta 2011

RRR - rasvaista ruokaa Ranskassa

Olimme viikon laskettelulomalla Ranskan Savoiessa (ei Savossa), ja tarkemmin vielä Val d'Iseressä.  Yleisestihän on sellainen käsitys ranskalaisesta keittiöstä, että lautasella pyörii kaksi hernettä -löytämättä toisiaan. Tai että fransmannit syövät vain sammakonreisiä ja patonkia sekä hörppäävät RANSKALAISTA punaviiniä päälle - baskeri päässä.
Täytyy tunnustaa, että meidänkin kattilakunnassa vallitsee aika lailla samantapainen käsitys ranskalaisesta keittiötaidosta. Eli yliarvostettuna pidetään: kyllä italialainen ruoka pesee naapurinsa mennen tullen ja palatessa, mutta makuasioista ei kannata kinastella. Niin ei nytkään.
Savoie sijaitsee Ranskan kaakkoisosassa Sveitsin ja Italian rajojen tuntumassa, siis Ranskan Alpeilla.
Val d'Iseren kylä sijaitsee 1800 metrin korkeudessa, joka puolestaan selittää tavallaan alueen ruokakulttuuria. Ruoanlaitossa käytetään paljon rasvaa (=voita), vahvoja, rasvaisia juustoja, lihaa ja perunoita. Rasvaisella ja tuhdilla ruoalla on taattu selviytyminen ankarissakin olosuhteissa.
Val d'Iseressä saattoi siis unohtaa ranskalaisen keittiön piiperrysruoka-annokset. Toki kylässä oli tarjolla kaikenlaista; hampurilaisista sushiin ja kaikkea siltä väliltä.

Hotellissamme (Cretes Blanches) tarjottiin kahtena iltana illallinen. Tiistai-iltana tarjolla oli raclettea. Juustoa sulatettiin oudonnäköisen, sähkökäyttöisen telineen alla (alla oleva kuva on napattu netistä)
Markku toimi tiimimme sulatus- ja kauhojamestarina meidän muiden seuratessa vesi kielellä vierestä. Juuston lisäksi oli tietenkin tarjolla kinkkua, cocktailkurkkuja, hillosipuleita ja pottuja (näyttivät muuten puikulapotuille).
Starttiannoksena pöytäkunnassamme oli noin 2 kilon juustoköntsä. Arvelimme, että noutaja tulee ennen kuin juusto on sulateltu loppuun, mutta kuinkas kävikään: alakuvassa on jäljelle jäänyt jämä!

Torstai-illan illallinen oli nimeltään Pierrade. Pöytään tuotiin sähkökäyttöinen parila ja vadillinen porsaan-, naudan-,  kalkkunan- ja ankanlihaa sekä sipulirenkaita, paprikaa, munakoisoa ja kesäkurpitsaa. Lisäksi erilaisia ehkäpä kermaviilipohjaisia kastikkeita.
Grillausoperaatio oli hauska - niinkuin Jukan okulaaritkin -, mutta käryinen kokemus. Ruokasalissa leijui sankka rasvankatku ... samoin vaatteet haisivat seuraavana aamuna niinkuin olisi uinut rasvakeittimen kautta!

Lounastimme päivittäin rinneravintoloissa,joissa oli oikein hyvää, mutta kallista ruokaa. Pastalounas maksoi keskimäärin 15 euroa, samoin salaattiannokset ja keittokin 7-8 euroa.
Parina päivänä kävimme Tignes les Brévièrsissä L'Armailly -nimisessä ravintolassa, jossa oli kiva, aurinkoinen sisäpiha eli saattoi syödä ulkona. Ekalla kerralla Antti ja Markku tilasivat paikallisen Tartiflette-annoksen (http://frenchcookingfordummies.com/2009/tartiflette/), joka on kinkkukiusauksen tyylistä, mutta huomattavasti rasvaisempaa. Siltä se näyttikin ja kuulemma myös maistui. Perinteisimmillään tartiflettessä käytetään Reblochon-juustoa, jonka rasvaprosentti on tuskin alle 10%!

Savoijin alueen viineissä on alppien raikkautta. Punaviineistä tutustuimme mm. Mondeuse-rypäleestä valmistettuihin viineihin ja valkoviininä oli useimmiten Apremont-rypäleestä uutettu juoma. Molemmat rypäleet ovat tyypillisiä juuri tälle alueelle. Viinien volttimäärä (11,5%) ei saanut nutturaa sekaisin - joka ei ole tarkoituskaan!

Jos halusi tanakampaa ainetta, oli otettava aniksenmakuista pastista tai sitten paikallista Genepytä, alppialueen omaa yrttilikööriä, jonka pohjana on tavallisimmin Artemisia (maruna). Genepy-pullon kuvaaja ei ollut laitamyötäisessä eikä ollut nauttinut jaloa ainetta, vaan pullo on aikuisten oikeesti vino.