Per aspera ad astra

Rakkaat ystävät ja blogini lukijat, kylläpäs on ollut haasteelliset neljä kuukautta, joiden aikana minulla ei ole ollut mahdollisuutta päivittää blogejani.
Lokakuun alussa olin ystäväni Riitan kanssa Firenzessä ja kuten tavallista, yritin päivittää kuulumisia Menomonoihin, mutta blogipeijooni heittäytyi hankalaksi ja ilmoitti, että olen normaalista poikkeavassa paikassa eikä päästänyt sisään millään ilveellä. Parin tunnin tuskailun jälkeen luovutin ja ajattelin päivittää matkatarinar myöhemmin.
No, ”myöhemmin” tuli jotakin muuta, joten kirjoittaminen jäi. Seuraavan kerran, kun runosuoni taas sykki, iPadini ilmoitti, ettei se tunne enää Blogger-appia. Voi pyhä sylvi. Pengoin penkomasta päästyäni netin syövereitä löytääkseni ratkaisun, mutta turhaan. Joku appi löytyi, mutta siinä oli liikaa itäeurooppalaiselle vivahtavia nimiä mukana enkä uskaltanut asentaa. Nyt kai olen sitten rasistikin!

Siskokin yritti auttaa, mutta tuloksetta. Paitsi, että hän antoi oivan neuvon. Käski minun mennä Omenakauppaan ja esittää blondia lisättynä vetisellä ajokoirakatseella.
Tein työtä käskettyä ja marssin Kampin Apple-kauppaan. Nuori poika ymmärsi monta kuukautta vaivanneen, yöunet vieneen ja syvälle sieluuni pesiytyneen traumani ja neuvoi a) kokeilemaan blogin käyttöä Chromen kautta tai b) yleensä verkon kautta.

Eilen illalla otin painiotteen blogista verkon kautta, mutta hermot meni. Sain lisättyä kuvia, mutta tekstiä tuottaessani luonnos pomppi hallitsemattomasti ties missä. Välillä en tiennyt mihin kohtaan kirjoitan ja mitä sinne tulee.
Tänään sunnuntaina 4.2.2018 asensin Chromen ja ainakin tähän saakka tämä on antanut kirjoittaa mukisematta.

Jos tämä onnistuu näin, ryhdyn päivittämään sekä Menomonoja että Hyvää ruokahalua - blogejani.

Isä Camillo Kuopiossa

Olimme lakkiaismatkalla Kuopiossa mieheni ja siskoni kanssa. Yövyimme hotelli Puijonsarvessa, joten meille tarjoutui mahdollisuus illastaa jossakin kuopiolaisessa ruokaravintolassa.

Suomen Pankin Kuopion konttorin entisissä tiloissa pitää majaansa Isä Camillo -niminen ravintola, jonka nettisivujen mukaan sen keittiössä kunnioitetaan eurooppalaista ruokaperinnettä ja tuoreita raaka-aineita.

Lakkiaislauantaina ravintolassa oli tosi vähän asiakkaita, josta johtui mielestäni osaksi se, että atmosfääri oli enemmän pidättyväinen kuin eloisa.

Listalla oli valkosipulietanoita, jotka olivat mieheni valinta. Yllätyin kerrakseen, kun siskoni kertoi, ettei ole koskaan maistanut etanoita eikä uskaltanut valita niitä nytkään. Ja hänellä sentään on etanapannut meidän antamana joululahjana!!! Ennenkuulumatonta!

Pitkällisen pohdinnan jälkeen päädyimme sisareni kanssa tapaslankkuun, jonka oletimme olevan tyypillinen jaettava tapaslautanen. No, olihan se jaettava ja lautanen, mutta tarjolla ollut valikoima oli hyvin erikoinen: kylmäsavulohta, manteleita, bruschettaa, jonka päällä oli pilkottua herkkusientä ja mozzarella-tomaattikupponen. Jotenkin lohi tökki ja ne mantelit. Ei hyvä.

...ja tässä ne etanat, jotka olivat taattua hyvää laatua, sikäli kuin etanat voivat olla.

Pääruokaosastolla menimme siitä, missä aita oli matalin: härän sisäfilepihvi (steak au poivre) konjakki-pippurikastiketta  ja perunoita.

Häränpihvi epäonnistuu harvoin, jos on kunnon raaka-aineet ja kokilla on vähänkään kokemusta. 

Hyvää oli ja lihaa oli riittävästi (180g).

Vaikka housunnappi huusi jo hoosiannaa, minä otin sitruunatorttua. Ei olisi tarvinnut, mutta minkäs ahneudelleen mahtaa.

Kaiken kruunuksi lasillinen limoncelloa ja kupillinen tavallista kahvia.

Sanoinkin jo, että tunnelma ei noussut kattoon. Palvelukin oli sykäyksittäistä, tosin ystävällistä ja ruoka kokonaisuutena jäi vähän keskinkertaiseksi, joten keskiarvo seurueemme kokemuksista on 9-.

Vahvimman miinuksen kokonaisuuteen teki tapaslankku, joka oli jotakin outoa.

Isä Camillo on muuten italialaisen kirjailijan Giovanni Guareschin luoma hahmo, joka on tullut meille tutuksi kirjoista aja elokuvista. Minä en ole kaivanut esille syytä, miksi ravintolan nimi on Isä Camillo. Ehkäpä sille on hyvä perustelu.

Gastro Pub Toripolliisi Oulusa

Minulla oli luokkakokkous Oulusa. Kirjotin ylioppilaaksi Limingan lukiosta vuonna 1977, siis jo nelikytä vuotta sitten. Aattele, se on ihmisen ikä sitte, mutta minkäs teet, kun oot vanaha.

Aikonaa meitä oli kakskytä tyttöä samalla luokalla. Yhen kerran aikasemmin ollaan kokkoonnuttu, silloin (1997) Limingasa, mutta nyt päätettiin Airin ja Letsan kansa, että Oulu on hyvä paikka.

Airi varas Toripolliisista meille pöyvän. Aluksi piti saaha kapinetti, mutta hautajaisseurue veti pitemmän korren. Ei mittää, hyvin mahuttiin istumaan pitkäsä pöyväsä ravintolan nurkasa. 

Tällä kertaa paikalle saapui kaikkiaan yheksän luokkakaveria, jotka kaikki näyttivät ihan entisenlaisilta. Myös meijän luokanvalavoja Tipu, biologian ope Marjatta, saksan/latinan ope Liisa ja kuvaamataijon ope Matti kävivät tervehtimäsä meitä. Tai me heitä.

Seuraavan kerraha me ollaanki jo liki kaheksankymmentä, jos yhtä pitkät välit näisä tappaamisisa pietään.

Gastro Pub Toripolliisi sijaittee Oulusa torin kuppeesa lekentaarisesa rakennuksesa, josa joskus ammoisina aikona oli ehkä vähä pahamaineinen torinreunuskuppila. Sittemmin samasa paikasa oli Ravintola Matala, josa Toripolliisin nykyset omistajatkin ovat olleet töisä.

Toripolliisi on saanu nimesä Oulun torilla vv. 1934-1979 toimineestä kolomesta toripolliisista, jotka ovat valavoneet alueen järjestystä.

Toripolliisi-patsas pönöttää Oulun kauppahallin eesä.

Kun aikanaan tuli ruuan aika, niin minä en kursaillut, vaan otin alkuruuaksi viheriää parsaa, parmankinkkua ja hollandaisekastiketta. Kuvan muistin ottaa vasta, kun olin jo iskenyt kiinni ruokaan. Siitä pahoittelut.

Ja pääruuaksi risottoa ja kampasimpukoita. Molemmat mun suosikkeja. Nam nam nam.

Oon joskus takavuosina käyny ravintola Matalassa eikä se ollu huono kokemus niinkuin ei ollu tämä Gastro Pub Toripolliisi -käyntikään. Laitan korvan taakse, jos vaikka jollakin reissulla kävis uuvestaan ihan ruuan takia.

Gastro Pub Toripolliisi saa multa kasin. Palavelu oli miehekästä, ruoka oli hyvvää, mutta miljööstä en ossaa sanua.

Baskeri & Basso Bistro

Olin lukenut useita ylistäviä arvosteluja BasBasista ja kuullut siellä ruokailleiden hehkutuksia, joten odotukseni olivat korkealla, kun vihdoin pääsin itse paikan päälle. Illallisen Baskeri&Basso Bistrossa tarjosi yhteistyökumppani työn puolesta.

Ravintolan osoite on Tehtaankadulla Helsingissä, mutta sinne ei silti ole suoraa sisäänkäyntiä Tehtaankadulta, vaan sinne on löydettävä sisäpihan kautta, hieman huomaamattomasta ovesta. Löysimme sinne toki ja niin tekivät monet muutkin. Tupa oli toukokuisena keskiviikkoiltana täynnä. 

Ravintolan peräsimessä on tv:stäkin tuttu Nicolas Thieulon ja minulle tuntemattomampi Kalle Kiukainen. Thieulon hääräsi hattu päässä koko illan ravintolasalissa ja Kalle taitaa vastata keittiöstä.

Illallinen lähti käyntiin rosé-skumpalla. Minä en ole rosén suurimpia ystäviä, mutta tämä versio meni - tottakai- alas sen kummemmin kakistelematta.

Ruokalista on näkyvällä paikalla salin takaseinällä. 

Itseasiassa tilasta on sanottava, että se ei ole perinteinen ravintolasali, vaan todennäköisesti aiemmin teollisessa käytössä ollut tila, johon on nyt perustettu bistro. Paljon kierrätystavaraa, eriparilautasia, aterimia, tuoleja yms yms. Ehkä se on yksi koko bistron juju.

No, ruokalistalta suositeltiin valittavaksi 2+1+1 ruokalajia eli ensimmäisistä kuudesta vaihtoehdosta kaksi ja kahdesta muusta kokonaisuudesta yksi ruoka. Taas kerran uusi tapa niputtaa menu. Vitsikästä.

Minä en ole tainnut koskaan tilata ravintolassa tartar-pihviä. Mies kyllä tilaa, jos hän ensin vakuuttuu ravintolan tasosta = lihan laadusta.

Nyt minä valitsin härkätartarin, joka ei ollut perinteiseen tapaan muotoon prässätty kasa raakaa lihaa, vaan vapaalla kädellä tehty asetelma raakaa naudanlihaa lisukkeineen.

Ekasta ryhmästä valitsin toiseksi burratan, basilikaa ja minttua. Burrata on mozzarellasta ja kermasta valmistettu juusto, jossa on valuva sydän. Aivan täydellistä tuoreen basilikan, mintun ja erinomaisen oliiviöljyn kanssa. Bueno.

Sitten siirryttiin kakkospesälle ja minä seurasin vaistojani. Risottoa. Ottaisin aina niin mielelläni risottoa, mutta usein iskee pelko persuksiin, että niinköhän siihen pystyy muu kuin moottorisaha. BasBasin tapauksessa sitruunainen minttu-ruohosipulirisotto oli niin hyvää, että siinä olisi voinut uida. Valitettavasti uima-asu jäi kotiin.

Housunnappi sinkui jo uhkaavasti, mutta pääruuan kimppuun oli käytävä. Minun valintani oli Black Anguksen ulkofilettä. Täydellinen kypsyys niinkuin kuvasta näkyy ja seuralaisena ollut broccolino kruunasi annoksen.

Kunnon illallinen ei ole mitään ilman jälkkäriä, joka tässä tilanteessa oli jo aivan liikaa. Raparperipaistos ja jäätelöpallukka upposivat kuitenkin kitusiin sen suuremmitta nikotteluja. Ehkä pelkkä limoncello olisi riittänyt.

Baskeri&Basso Bistron miljöö on miellyttävä, vaikkakin kaikki asiakkaat ovat samassa hälisevässä tilassa. Palvelualttius, tuttavallisuus ja mutkattomuus kuvaavat hyvin tätä bistroa.

BasBas saa minulta ysin (9) ja myös toisen mahdollisuuden nostaa arviota, koska kotiin tultuani kertoin miehelle, että meidän pitää mennä yhdessä käymään BasBasissa. Mies tykkää varmasti.

Minulle jäi epäselväksi, missä on BasBasin viinibaari, josta lehtien sivuilla kerrotaan? Me emme ainakaan löytäneet sitä.

Georgian House

Miehen serkun lapset kutsuivat meidät myöhäiselle lounaalle Helsingin Kurvissa sijaitsevaan, todennäköisesti Suomen ainoaan georgialaiseen ravintolaan Georgian Houseen.

Georgia, aiemmin Gruusiana tunnettu valtio itsenäistyi vuonna 1991 ja sijaitsee Kaukasuksella, josta minulle tulee mielikuva kohtalaisen raskaasta ruokakulttuurista.

Georgian Housen on perustanut georgialaiset äiti ja tytär. Perheen isän haaveena oli ollut perustaa ravintola Suomeen, mutta kohtalo lienee puuttunut miehen peliin, ja naisväki on toteuttanut perheen isän haaveen.

Muistan lukeneeni ravintolasta joskus HS:n ravintolakriitikoiden arvion, joka ei tunnetusti tuulettanut paikan puolesta. Nyt oli itsellä tuhannen taalan paikka arvioida Georgian House.

Kaikki ravintolan juomat ovat georgialaisia, niin myös kuohuviini, josta en huomannut ottaa kuvaa.

Georgialaisissa nimissä on käytetty konsonantteja niin, että jos menee tukka tötterölle, voi olla vaikea lausua nimiä sujuvasti.

Valkoviini (Rkatsiteli) oli vanhanaikaisen valkkarin makuista. Sellaista chardonnay-tyyppistä.

Punaviinikin (Saperavi) oli oikein muhevaa.

Juustotäytteiset leivät kuuluvat gruusialaiseen ruokaperinteeseen. Ja leivät eivät ole mitään kevythöpötyksiä, vaan liki tajunnan vieviä ruokalautasen kokoisia (pieni!) pläjäyksiä.

Minä valitsin tuorejuustolla täytetyn Imeruli khachapurin, mies otti paputäytteisen, koska hän halusi säilyttää ilmaherruuden tässä kattilakunnassa.

Leivän lisäkkeenä päädyin georgialaiseen salaattiin, joka oli tavallinen tomaatti-kurkku-punasipulisalaatti, mutta mukava kevennys leivän rinnalle.

Olisin pärjännyt tosi hyvin ilman pääruokaa, mutta silti tilasin odjakhurin eli rapeaksi paistettua porsaanlihaa, perunoita, sipulia, valkosipulia ja yrttejä. Söin lihapalaset ja sipulit, potut jätin suosiolla lautasen reunalle.

Hyvää oli ja maha oli täynnä kuin kinkerilampaalla.

Ruoka oli hyvää, kunhan sitä sai. Palvelu oli epätasaista. Tilaus kyllä otettiin kiireen kanssa, mutta siihen se kiire jäikin. Meiltä käytiin kysymässä tuon tuostakin, että onko kaikki hyvin. Muuten kyllä, mutta saisimmeko vettä/ruokaa/viiniä. Vastaus oli "tottakai", mutta selän käännettyään asia unohtui.

Ravintolatila oli ihan jees, pöydät olivat täynnä ja koko ajan oli polkupyörä-ruokalähettejä hakemassa annoksia kuljetettavaksi. Sen perusteella ravintolan keittiö on onnistunut. 

Kun vielä satsaavat palveluun paikan päällä, niin antaisimme enemmän pisteitä kuin nyt (8+).

Grön, ei kuitenkaan Eino Grön

Suomen Gastronominen Seura ry on myöntänyt ansioituneille ravintoloille vuosittain Vuoden ravintola - tunnustuksen jo vuodesta 1985 lähtien. Tänä vuonna tunnustus napsahti helsinkiläiselle Grönille, joka on ollut toiminnassa vasta alle vuotta, mutta noussut ravintoloiden huipulle huimaa vauhtia.

Grön sijaitsee normaalista keskustakeskittymästä poiketen Albertinkadulla melko huomaamattomasti.

Varasin meille pöydän heti kohta valinnasta kuultuani. Ravintolassa on laskujeni mukaan 22 asiakaspaikkaa, joten arvata saattaa, ettei pöytävaraus ollut mahdollista samantien. Kaiken lisäksi kun halusimme illastaa Grönissä viikonloppuna, niin se jatkaa aikaikkunaa entisestään.

Meilläpä oli aikaa odottaa kohtaamistamme.

Alkuun tietenkin lasilliset shamppajaa.

Grönin menu on suppea, mutta mielenkiintoinen. Sen sijaan, että olisimme valinneet alkuruuan, pääruuan ja mahdollisesti jälkiruuan, otimme Grönin menun, jossa on kaksi alkuruokaa, pääruoka ja jälkkäri. Hintakin tuli menussa halvemmaksi.

Alkuun saimme maistaa ravintolan leipää, joka oli tehty juureen ja leipätaikina oli muhinut ainakin edellisestä päivästä ennen kuin se oli paistettu korkeassa lämpötilassa. Siksi tumma kuori.

Leivän tarjoili lontoota puhunut nuori mies, joten joku termi saattoi viuhua ohikin, koska ruokasanasto ei ole paras mahdollinen englanniksi.

Leivän kanssa oli tarjolla itse tehtyä voita, auringonkukansiemeniä ja yrttisuolaa, joka oli tosi tymäkkää.

Ensimmäiseen alkuruokaan kuului nokkosilla maustettua naan-leipää, joka oli nam ...

ja kevään ensimmäisiä yrttejä, joiden alla pilkistelee hiillostettua(!) kurkkua ja jugurttia.

Yrtitkin voivat maistua hyvälle!

Toinen alkuruoka oli naudanlihatartar, lehtikaalia, lipstikkaa ja savustettua keltuaista. Itseasiassa annoksen päälläkin oli RAASTETTUA keltuaista. Ei sitä ainakaan raa'asta keltuaisesta ole saatu raastettua.

Annoksessa meitä huvitti mm. maksaruoho, jota löytyy pihoilta ja puutarhoista. Kyllä me ne söimme ja hyvää oli.

Menun pääruoka oli toukokuisena perjantaina ruijanpallasta, joka tarjoiltiin meille yhteisesti (alempi kuva). Pääruuan lisäkkeet kastikkeineen tuotiin molemmille omilla lautasilla. Taas oli yrttejä poikineen.

Menusta poiketen meille ehdotettiin ennen jälkiruokaa välijuustoa. Se poikkesi normaalista juustolautasmallista täydellisesti. Ensinnäkin se tarjoiltiin lautasliinan päältä. Juusto oli raastettua vuodenjuustoa, jonka alla oli mustikkaa eri muodoissa ja annoksen päällä tuoreita mustikanlehtiä!

Makujen sinfonia päättyi raparperipiirakkaan, jossa oli mukana vadelman makuja. Jumalaisen höttöinen unelma.

Tähän oli hyvä päättää Grönin keikka.

Kuten aiemmin totesin ravintolatila on pieni, mutta toimiva. Keittiö mahtoi olla seinän takana, mutta sieltä ei tullut käryt ja katkut salin puolelle niinkuin jossakin muussa vuoden ravintolassa takavuosina.Tupa oli koko ajan täynnä. Seurueita ja pariskuntia. Palvelu on huomioivaa ja erittäin ystävällistä. Hinta-laatusuhde toimi.

Vuoden 2017 ravintola Grön saa meiltä 9,5 pistettä. Kymppikin olisi mahdollinen emmekä osaa perusteella miksi emme anna sitä. Ysipuoli riittää.

Pääsiäinen Levillä

Varasimme miehen kanssa lentoliput Leville pääsiäiseksi onnellisen tietämättömänä siitä, että minä en pystyisikään laskettelemaan. Onneksi tai valitettavasti kaikkia asioita ei voi ennakoida, niin kuin ei voinut sitäkään, että oikean jalkani sääri- ja pohjeluu pamahtivat poikki maaliskuun alun laskettelumatkalla Itävallassa.

Minun vammastani huolimatta päätimme joka tapauksessa toteuttaa Levin reissun, koska olisihan miehellä seuraa rinteessä ystävistämme Johannasta ja Antista eikä kyynärsauvoilla kulkeminen estä kokonaan liikkumista, esimerkiksi ravintolassa käyntiä.

Levillä on suomalaisten laskettelukeskusten tapaan aika rajattu valikoima ruokaravintoloita. Ne ovat joko majoituspaikkojen yhteydessä olevia ravintoloita, pizzerioita tai ilmeettömiä rinneravintoloita, joista saa perusmättöä, mutta kyllä mukaan mahtuu muutama mainitsemisen arvoinen kuppilakin. Me kävimme kahdessa: Levin Panimo&Pub ja Kuura Brasserie&Winebar.

Minä kokkasin kolmena päivänä lounaan mökillä - yksijalkaiselle hyvä suoritus ja parina iltana valmistimme myös iltaruuan "kotikeittiössä".

Levin Panimo&Pub ei näyttäydy välttämättä ulospäin sille, että se kätkisi sisäänsä hyvän ruokaravintolan. Pubin puoli näkyy katukuvassa, kun taas ruokapuolelle mennään ikäänkuin takaoven kautta.

Ruokalista on lappipainotteinen ja annokset isohkoja. 

Alkudrinkkien kohdalla tuli hienoinen epäusko. Ei ollut Aperolia, ei kuivaa vermuttia, ei jallua piimällä. No, mitä teillä on? Kyllä sieltä jotakin löytyi.

Minä valitsin alkuruuaksi korvasieni-kylmäsavuporokeiton, joka oli tosi pehmeänmakuista. 

Pääruuan kohdalla veikkailin pitkään, valitsenko perinteisen poronkäristyksen vai poronmaksaa ja päädyin jälkimmäiseen. Se oli erittäin hyvä valinta. Maksa oli täydellisesti paistettu, lisukkeena oli sopivasti sipulia ja pekonia eikä pottuvoissakaan ollut moittimista.

Jos Levin Panimo&Pubille pitää antaa arvosana, annan kahdeksan (8) johtuen väljähtyneestä kuohuviinistä ja pitkäpiimäisestä palvelusta. Ruoka-annoksissa meni kohtuuttoman kauan eikä laskuakaan saanut kovin rivakasti.

Toinen ulkoruokinta tapahtui Kuura Brasserie&Winebarissa Levin Eturinteen alla. Ilta-aurinko paistoi kauniisti Eturinteeseen ainakin iltayhdeksään asti.

Kuura Brasserie&Winebar on perustettu 2015, mutta nyttemmin ravintolatoiminta on myyty ja paikalle tulee ketjuravintola. Harmi.

Kuurassakaan ei ollut Aperolia eikä poikien kaipaamaa jallua piimällä, mutta Napue Tonicia sai. 

Johanna, mieheni ja minä valitsimme alkuruuaksi kermaisen parsakeiton paistetulla kampasimpukalla.

Sanoisin, että melkein taivaallista. Pehmeää, kermaista, parsaista.

Antti valitsi graavilohta, paahdettua punajuurta ja taisipa tuossa päällä olla sitruunavaahtoakin.

Olisin ottanut pääruuaksi parsaa ja hollandaisekastiketta, jos parsa olisi ollut vihreää. Samalla olisi alkuruoka mennyt vaihtoon. Koska parsa oli valkoista, otin tattirisoton enkä kadu hetkeäkään.

Täydellisen valuvaa, herkullista risottoa, jossa oli oikeasti tatteja.

Miehen lautasella oli Steak Frites, joka oli pyydetyn mukaisesti medium. Seuraavana aamuna hän tosin sanoi, että annos oli tosi suolainen. 

Johanna ja Antti nauttivat sinisimpukoita baskilaisittain. Padassa oli päällimmäisenä vähän kärtsähtänyttä leipää, mutta itse simpukat olivat herkullisia ja etenkin niiden liemi on suunmukaista.

Tavoista poiketen pojat halusivat herkutella crème bruléella. Taattua laatua.

Kuura Brasserie&Winebar ansaitsee arvosanaksi yhdeksän (9) maittavien ruokien ja atmosfäärin takia. Miksi se ei saa täyttä kymppiä? Siksi, että ysi on riittävän hyvä.