Ravintola Muru

Hyvää kannattaa odottaa. Good things are worth waiting for. Pitää paikkansa ainakin Ravintola Murun tapauksessa.

Fredrikinkadun ja Lönnrotinkadun kulman kieppeillä sijaitseva Muru http://www.murudining.fi/ravintola/ on avattu joskus vuoden 2010 puolella, mutta tarkkaa päivämäärää minulla ei ole tiedossa. Meidän tajuntaamme se tuli Hesarin NYT-liitteessä olleen ravintola-arvostelun perusteella. Ja jos oikein muistan, ravintolakriitikko oli jopa tykästynyt Murun antimiin. Se on jo sinällään kiinnostusta herättävä pointti, sillä harvoin löytyy niiden kriitikoiden mieleisiä ravintoloita tai aina on vähintään joku epäolennainen asia päin peetä.

Pöytävaraus ei ollutkaan mikään helppo rasti. Tein varauksen Markun syntymäpäivänä huhtikuun lopussa ja sain pöydän kahdelle helatorstaiksi 2.6. klo 17.00!

Helatorstaina iltapäivällä puhelin soi ja Fonecta Finder kertoi, että puhelu tulee Ravintola Murusta. Sydän hypähti kurkkuun ja ekaksi tuli mieleen ajatus, että nettivarauksessa on käynyt joku kämmi  tai että jostakin kumman syystä varaus perutaan tai jotain.

Ei hätää, Niki (Nicolas Thieulon, Murun kuvassa se oikeimman puoleinen) soitti ja varmisti, että olemme  todellakin tulossa. Kerroin meidän olevan jo valmiina lähtötelineissä, jonka hän kuittasi "kohta sitten nähdään!". Minusta se oli hieno ele.

Murussa ei ole varsinaista ruokalistaa, vaan tarjoiluhenkilökunta kertoo kunkin päiväisen menun ja ruokailija valitsee joko kahden tai kolmen ruokalajin menun tai sitten ottaa kolme ruokalajia ja vielä juustot väliin. Me olemme tunnetusti suursyömäreitä, etenkin jos tarjolla on herkullista ruokaa. Tälla kohtaa mentiin siis pisimmän kaavan kautta. Juomapuolellakin annettiin tarjoilijalle vapaat kädet ja hyvin tyttö valtansa käytti.

Aivan aluksi meille kiikutettiin uunituoretta maalaisleipää ja artisokka-oliivilevitettä. Minä olisi voinut jäädä sinne syömään sitä leipää loppuelämäkseni. Wau.

Alkuruokana oli ankkapastramia ja parmesanvaahtoa. Ehkä me olemme maalaistolloja tai makuaistimme on niin yksinkertainen, mutta alkuruoka maistui taivaalliselle. Ankkapastramin kanssa tarjoiltiin ranskalaista Moulin-à-Vent -punaviiniä, joka on sataprosenttisesti Gamay-rypäleestä valmistettu. Sen verran testasin tarjoilijaa ja kysyin miltä alueelta punkku tulee. ??? Netistä löytyi vastaus: Bourgognesta, mutta en tiedä kuuluuko Alkon perussettiin.

Pääruoka oli haudutettua kuhaa ja hummerikastiketta, joka oli enemmänkin lientä, mutta maku kohillaan! Taas meitä vietiin 6-0. Annoskoot eivät ole mitään palomiesten lounaan kokoisia, mutta laatu korvaa määrän.

Kuhan kanssa maistelimme slovenialaista valkoviiniä, joka natsasi täydellisesti kalan kanssa.

Seuraavaan väliin saimme haluamamme juustot: toinen oli kova appenzeller-tyyppinen ja toinen tuhkaraitajuustoa muistuttava, mutta kumpikin olivat jotakin muuta kuin minkälaiseksi ne kuvaan. En painanut niiden nimiä mieleen. Ja juustoille tuli portviiniä.

Tässä vaiheessa tarinaa pidätän oikeuden kertoa, että vaikka sitä viiniä oli jokaisella ruokalajilla erikseen, lasia ei laskettu koskaan täyteen, vaan vain max 16 cl. Tosin tarpeeksi montaa kun maistelee, niin johan alkaa suortuvat oieta tai kihartua - kuinka vaan!!!

Koko paletin kruunasi jälkiruoka, jossa oli eksoottisia hedelmiä, mysliä ja sorbettipallukka. Plus kupillinen kahvia.

Ravintolassa ollessamme ymmärsimme varsin hyvin sen, miksi meille soitettiin ja varmistettiin tulo. Paikka oli täpötäynnä koko ajan. Meillekin oli varattu 2½ tuntia aikaa ja se siinä menikin. Ravintolan miljöö ei ole turhan nipottava, ei tarvitse miettiä tekeekö jotakin väärin. 

Meille tarjoillut nuori nainen oli ystävällinen, iloinen ja reipas, mutta joissakin kohdin ehkä hieman teennäinen.