Farouge on käsittääkseni Helsingin ainoa libanonilainen ravintola, joka perustettiin alunperin Mannerheimintielle ratikkahalleja vastapäätä. Suosio oli jo silloin suurta eikä se ole mihinkään vähentynyt senkään jälkeen, kun ravintola muutti Dianapuiston kupeeseen Yrjönkadulle.
Olen käynyt Farougessa mieheni kanssa kahdesti. Ensimmäisellä kerralla mies söi sammakonreisiä, jolla hän on sittemmin elvistellyt kaikille sakusammakkoja sääliville (ja vähän inhoavillekin). Nyttemmin niitä ei enää ole listalla - liekö sesonkiraaka-aine? Yhden kerran olen ollut siellä myös työporukan kanssa, mutta siitä on jo vuosia.
Tällä kertaa illastimme hyvien ystäviemme kanssa. Niinkuin sanoin jo aluksi, palvelu oli huomaavaista jo ulko-ovelta lähtien. Pöytämme oli ravintolan yläkerrassa.
Alkuun valitsimme Farouge Mezan eli lajitelman libanonilaisia alkupaloja - ja niitähän olikin ihan syödä asti. Meza tarkoittaa hitaasti syömistä. Alkupalaherkuilla täytetyt vadit ja kulhot asetetaan pöydän keskelle, josta niitä on helppo kierrättää ruokailijoiden kesken.
Mezassa oli lampaanlihaa ainakin kolmella tavalla: lihapullina, makkarana ja pasteijoina. Lisäksi kulhoissa oli munakoiso-seesamtahnaa, hummusta, taboulehia, falafel-pyöryköitä, herkkusieniä sekä mintulla ja korianterilla maustettia omatekoista jugurttia. Jäiköhän joku pois? Oi, viininlehtikääryleet unohtuivat!
Tabouleh eli sitruunalla maustettu persiljasalaatti on libanonilaisen ruokapöydän kunkku samoin kuin ruisleipä kuuluu suomalaiseen versioon. Nam.
Kun nämä kaikki oli maisteltu, katselimme toisiamme epäuskoisina, että tilasimmeko myös pääruokaa? Napa aloitti mezaherkkujen aikana vaelluksensa irti selkärangasta, jos se nyt siellä oli koskaan ollutkaan.
Valitsimme jokainen erilaisen pääruoan.
Ystävärouva söi kaardemummalla ja timjamilla marinoitua kananrintafilettä vartaassa. Valkoinen tötterö vieressä on aiolia.
Pariskunnan herrahenkilö puolestaan taipui hänelle aika tavanomaiseen tapaan karitsankareeseen eikä se huono valinta ollutkaan - ainakaan ulkonäöstä päätellen.
Mieheni oli kahden vaiheilla, ja valitsi niistä lammastournedos'in, jota ei näytä olevan tämänhetkisellä nettiruokalistalla, mutta annos on toki taltioitu:
Minä menin siitä, mistä aita on matalin: couer de filet, jota ei sitäkään löydy menusta, mutta ravintolassa kyllä sai.
Pääruokien rinnalle sai tilattua haluamiaan lisäkkeitä: salaattia, haudutettuja kasviksia ja muistaakseni myös jonkinlaisia perunoita, mutta en muista niitä, koska potut on meillä pannassa.
Ruokajuomana oli libanonilainen (Bekaan laaksosta) Chateau Musar Jeune Red 2009 ja ystävättärelle lasikaupalla valkkaria, jonka nimeä en painanut mieleeni. Punkku oli luonnehdinnan mukaisesti tasapainoinen - niinkuin juojatkin :).
Kun kaikki nämä oli syöty, olo oli täyteläinen. Jälkiruokalistalla olisi ollut herkullisen kuuloisia vaihtoehtoja, mutta kyllä oli tyytyminen vain kahviin plus herrojen osalta myös konjamiiniin. Ai niin. Talo tarjosi jokaiselle mehevän tryffelipallukan.
Pojat valitsivat kahvikseen libanonilaisen ahwen, joka tarjoiltiin nätistä varrellisesta kannusta.
On synti ja häpeä, etten käynyt Farougessa Hgissä asuessani! Mieli teki, mutta aina se jäi. Veikkaan, että parempaa lammasta ei kaupungista löydy - näin kerrottiin jo silloin.
VastaaPoistaMenee varmaan tovi ennen kuin napasi löytää entisen etäisyyden selkärankaan :) Toisaalta, eihän noissa terveellisissä herkuissa mitään sinänsä lihottavaa ole!