Suomen Gastronomien Seura ry on valinnut vuoden 2012 ravintolaksi Helsingin Fredrikinkadulla sijaitsevan ravintola Murun.
Jippii ja onnea myös minulta! Kirjoitan tästä siksi, että kävimme mieheni kanssa Murussa helatorstaina 2011 ja hyväksi havaitsimme. Olemme päättäneet testata, että yltääkö uusi kokemus ensimmäisen tasolle.
Joskus nimittäin kannattaa säilyttää ensihurma!
keskiviikko 15. helmikuuta 2012
sunnuntai 12. helmikuuta 2012
Pikantti lohi
Hesarin välissä tuli Valion reseptilehtinen, josta pongasin "Pikantti lohi" -ohjeen.
Ostin reilunkokoisen kirjolohifileen nahattomana, jonka leikkasin annospaloiksi, vaikka olisi sen voinut paistaa kokonaisenakin.
Seuraavana raastoin limetin kuorta ja puristin mehun, jolla valelin lohipalat. Kuoriraasteen ripottelin kalapalasten päälle.
Ohjeen mukaan lohen päälle lisätään kapriksia sekä silputaan aurinkokuivattua tomaattia. Jälkimmäisen teinkin, mutta kaprikset jäivät kauppaan.
Muistan kyllä poimineeni purkin hyllystä perjantaina, mutta ei se ole meille saakka päätynyt. Toivottavasti en ole maksanut sitä, vaan se on jäänyt hylättynä nököttämään ostoskärryn nurkkaan :(
Hätä ei kuitenkaan ollut tämännäköinen. Viipaloin vihreitä oliiveja kapristen sijaan ja hyvin hoitivat hommansa.
Lopuksi vielä purkillinen MustaPekka-ruokakermaa (10%) koko komeuden päälle ja 175-asteiseen uuniin 40 minuutiksi.
Reseptissä ei mainittu mitään suolasta, mutta uskalsin silti roiskaista lusikallisen ennen uunin uumeniin laittamista. Ja uuninlämpötilaakin nostin 200 asteeseen, koska minusta paistuminen vaikutti ponnettomalle.
Hyvää tuli ja kaik män bataattisoseen kanssa.
Bataatissa ei ole niin paljon tärkkelystä kuin perunassa, jonka takia se on ymmärtääkseni enemmän karppaajaystävällinen. Siitä ei kuitenkaan saa pottumuusin kaltaista, vaan se on todellakin sosetta. Lisään soseeseen suolaa, muskottipähkinää ja kuohukermaa. Että pitää olla hyvvää.
Ostin reilunkokoisen kirjolohifileen nahattomana, jonka leikkasin annospaloiksi, vaikka olisi sen voinut paistaa kokonaisenakin.
Seuraavana raastoin limetin kuorta ja puristin mehun, jolla valelin lohipalat. Kuoriraasteen ripottelin kalapalasten päälle.
Ohjeen mukaan lohen päälle lisätään kapriksia sekä silputaan aurinkokuivattua tomaattia. Jälkimmäisen teinkin, mutta kaprikset jäivät kauppaan.
Muistan kyllä poimineeni purkin hyllystä perjantaina, mutta ei se ole meille saakka päätynyt. Toivottavasti en ole maksanut sitä, vaan se on jäänyt hylättynä nököttämään ostoskärryn nurkkaan :(
Hätä ei kuitenkaan ollut tämännäköinen. Viipaloin vihreitä oliiveja kapristen sijaan ja hyvin hoitivat hommansa.
Lopuksi vielä purkillinen MustaPekka-ruokakermaa (10%) koko komeuden päälle ja 175-asteiseen uuniin 40 minuutiksi.
Reseptissä ei mainittu mitään suolasta, mutta uskalsin silti roiskaista lusikallisen ennen uunin uumeniin laittamista. Ja uuninlämpötilaakin nostin 200 asteeseen, koska minusta paistuminen vaikutti ponnettomalle.
Hyvää tuli ja kaik män bataattisoseen kanssa.
Bataatissa ei ole niin paljon tärkkelystä kuin perunassa, jonka takia se on ymmärtääkseni enemmän karppaajaystävällinen. Siitä ei kuitenkaan saa pottumuusin kaltaista, vaan se on todellakin sosetta. Lisään soseeseen suolaa, muskottipähkinää ja kuohukermaa. Että pitää olla hyvvää.
lauantai 11. helmikuuta 2012
Evakkopaisti
Karjalanpaisti eli niinkuin tässä on otsikoitu "evakkopaisti" on karjalainen perinneruoka, joka ei oikeastaan ole paisti, vaan ruukkupaisti tai lihapata.
Minulle karjalanpaisti on tullut tutuksi äidinmaidon kautta, koska äitini on kotoisin Karjalan kannakselta ja niin kauan kuin muistini kantaa meillä on kotona tarjottu karjalanpaistia etenkin kaikkina juhlapyhinä, mutta myös muulloin. Eihän karjalaiset pidot ole mitään ilman karjalanpaistia!
Nykyään syntymäkodissani karjalanpaistiin lisätään myös pieniä ISÄN tekemiä lihapullia. Sen taustahistoriaa en tarkemmin tiedä, mutta kuulukoon se vaikka kategoriaan "Herkkusuu-Aaron ruokakiusaukset".
Karjalanpaistin valmistus on maailman helpointa.
Minä olen oppinut, että oikeaoppiseen evakkopaistiin tarvitaan vain sian- ja naudanlihaa, suolaa, maustepippureita, sipulia, laakerinlehteä ja vettä. Porkkanat sun muut kotkotukset kuuluvat joihinkin muihin patoihin kuin tähän.
Lihat leikataan sopiviksi suupaloiksi, sipuli lohkotaan ja ei muuta kuin niitä kerroksittain uunivuokaan, väliin suolaa, pippureita ja laakerinlehteä. Tässä kohtaa minäkin olen kuin äitini: suolaa ja pippureita laitetaan silleen sopivasti!!! Ja lopuksi vettä lähes niin, että lihat peittyvät.
175-asteiseen uuniin ja uunista ulos noin 3 tunnin kuluttua ja a vot, sinulla on suussasulava pata valmiina.
Silloin kun teen ruokaa oikein ajatuksella ja tarvitsen siihen mielestäni lihaa tai kalaa, suuntaan askeleeni kohti Hakaniemen hallia. Toki hyviä ruoka-aineksia saa myös muualta ja nykyään yhä enenevässä määrin kaiken maailman maatilatoreilta, mutta minulle Hakiksen halli on näissä tapauksissa ainoa oikea paikka.
Kalat ostan Töölön Kalasta ja lihat Hakkaraiselta. Molemmilla on monipuolinen valikoima ja mikä parasta ystävällinen palvelu.
Tällä kertaa Herra Hakkarainen myi minulle naudan ulkopaistia ja porsaan kasleria, molempia suurin piirtein saman verrran.
Jälkeenpäin harmitti, etten ostanut samalla käynnillä hernekeittolihaa. Hakaniemi ei sijoitu päivittäisen kulkureittini varrelle, joten halliin pitää aina lähteä erikseen.
Minulle karjalanpaisti on tullut tutuksi äidinmaidon kautta, koska äitini on kotoisin Karjalan kannakselta ja niin kauan kuin muistini kantaa meillä on kotona tarjottu karjalanpaistia etenkin kaikkina juhlapyhinä, mutta myös muulloin. Eihän karjalaiset pidot ole mitään ilman karjalanpaistia!
Nykyään syntymäkodissani karjalanpaistiin lisätään myös pieniä ISÄN tekemiä lihapullia. Sen taustahistoriaa en tarkemmin tiedä, mutta kuulukoon se vaikka kategoriaan "Herkkusuu-Aaron ruokakiusaukset".
Karjalanpaistin valmistus on maailman helpointa.
Minä olen oppinut, että oikeaoppiseen evakkopaistiin tarvitaan vain sian- ja naudanlihaa, suolaa, maustepippureita, sipulia, laakerinlehteä ja vettä. Porkkanat sun muut kotkotukset kuuluvat joihinkin muihin patoihin kuin tähän.
Lihat leikataan sopiviksi suupaloiksi, sipuli lohkotaan ja ei muuta kuin niitä kerroksittain uunivuokaan, väliin suolaa, pippureita ja laakerinlehteä. Tässä kohtaa minäkin olen kuin äitini: suolaa ja pippureita laitetaan silleen sopivasti!!! Ja lopuksi vettä lähes niin, että lihat peittyvät.
175-asteiseen uuniin ja uunista ulos noin 3 tunnin kuluttua ja a vot, sinulla on suussasulava pata valmiina.
Silloin kun teen ruokaa oikein ajatuksella ja tarvitsen siihen mielestäni lihaa tai kalaa, suuntaan askeleeni kohti Hakaniemen hallia. Toki hyviä ruoka-aineksia saa myös muualta ja nykyään yhä enenevässä määrin kaiken maailman maatilatoreilta, mutta minulle Hakiksen halli on näissä tapauksissa ainoa oikea paikka.
Kalat ostan Töölön Kalasta ja lihat Hakkaraiselta. Molemmilla on monipuolinen valikoima ja mikä parasta ystävällinen palvelu.
Tällä kertaa Herra Hakkarainen myi minulle naudan ulkopaistia ja porsaan kasleria, molempia suurin piirtein saman verrran.
Jälkeenpäin harmitti, etten ostanut samalla käynnillä hernekeittolihaa. Hakaniemi ei sijoitu päivittäisen kulkureittini varrelle, joten halliin pitää aina lähteä erikseen.
 |
| Koko komeus valmiina uuniin |
 |
| Valmista karjalanpaistia ja bataattisosetta |
Makumatka Andorraan
Teimme laskettelumatkan Pyreneitten lilliputtivaltioon Andorraan tammi-helmikuun vaihteessa. Se, että puhun monikon ensimmäisessä muodossa, johtuu siitä, että matkalla en ollut ainoastaan minä.
Me tarkoittaa Team Läskikasaa, jonka matkakuulumisista voi lukea toisessa blogissa.
Andorrahan sijaitsee Espanjan ja Ranskan rajalla noin 4 tunnin bussimatkan päässä Barcelonasta. Ja kun mainitsee Barcelonan, ymmärtää, että silloin ollaan Kataloniassa, jonka vaikutus on voimakas myös Andorran ruokakulttuurissa. Toisaalta pieni valtio sijaitsee korkealla Pyreneitten vuoristossa, joten paikallinen ruoka on taatusti raskasta - lihaista ja juustoista. Millään pupuruoalla ei pärjää vaativissa oloissa.
Me vietimme hiihtolomaviikon Soldeussa, joka on hyvin pieni kylä. Vain muutama talo pääkadun varrella ja kun kyseessä on hiihtokeskus, ravintolatarjonta on kaikkea muuta kuin paikallista.
Andorra on kaiken hyvän lisäksi hiihtokansana kunnostautuneiden brittien suosiossa, joten harvatkin ravintolat tuntuivat olevan engelsmannivetoisia.
Meidän majoituspakettiimme kuului buffet-aamiainen sekä -illallinen. Aamiaispekonit ja munakokkelit kävimme syömässä joka aamu, mutta kolmena iltana skippasimme illallisen ja kävimme muualla syömässä (Fat Albert's, Merlot ja katalonialainen illallinen oppaan kanssa).
El Mercat del Pi
El Tarterin puolella sijaitseva rinneravintola, johon ihastuimme ikihyviksi ja lounastimmekin siellä kolmena päivänä.
Joka kerralla tarjoilijanamme oli ihastuttava argentiinalainen Jorge, joka oli Andorrassa sesonkitöissä. Se ei ollenkaan tavatonta. Suurin osa erilaisissa palveluammateissa työskentelevistä ihmisistä on siirtotyöläisiä --- ja hyvin usein juuri Etelä-Amerikasta!
El Mercat del Pi ei ole rinneravintolan prototyyppi, vaan mieluumminkin rento kaupunkikuppila. Siellä ei ollut joka kerta kovin paljon asiakkaita, joka oli tietenkin ravintolan kannalta ikävä juttu, mutta meidän kannalta tosi loistavaa. Eipähän ollut turhaa hulinaa.
Jokaisella käyntikerralla Jorge toi meille ensin amuse bouchet. Pahoittelen alla olevan kuvan heikkoa väriä, sillä suupala ei pääse kunnolla oikeuksiinsa.
El Mercat del Pin ruokalistalla oli vain yksi salaatti: vuohenjuustosalaatti ja yksi keitto: katalonialainen liha- ja makkarakeitto. Muut vaihtoehdot olivat pitkälti paellatyylisiä, en ainakaan muista yhtään pastaa tai vastaavaa.
Toisella vierailukerralla Jorge ehdotti, että ottaisimme yhteiseksi alkuruoaksi ibericokinkkua ja kuumaa camembertia. Kiinni veti. Lihan kanssa oli tomaattisalsaa ja juuston kyytipoikana tomaattihilloa. Että osasi olla hyvää, jopa niin hyvää että viimeisenä päivänä tilasimme samanlaisen satsin oikopäätä!
Kävimme "Jorgen Baarissa" kaikkiaan kolme kertaa ja perjantaina sinne mennessämme hän ohjasi meidät yläkerran privaattiosastolle! Meillä oli hulppea 16 hengen pöytä, omat toilettitilat ja palvelu pelasi.
Minä sanoin, että haluan hyvälle viikolle lasillisen shamppanjaa --- ei cavaa! Jorge sanoi, että jos otatte koko pullon, saatte sen 6 euroa halvemmalla. Kiinni veti - taas.
Mutta arvatkaapas, mitä se Taittinger (aito ranskalainen shamppanja) -pullo maksoi? 28,50 euroa!!!
Meidän koti-Alkossa se maksaa jo liki 50 euroa, saati sitten mitä suomalaisessa ravintolassa.
Tällä viimeisellä kerralla söimme yhteisymmärryksessä, Jukka lukuunottamatta, äyriäispaellaa.
Kun vihdoin olimme aikeissa lähteä kyläänlaskuun, Jorge nousi portaita ylös ja tarjottimella oli kuusi (6) lasillista cavaa "on the house". Aivan supermies!
Muut rinnelounaat
Päivittäin noin puolenpäivän aikaan pidimme lounastauon, jonka kesto vaihteli 1½ - 2 tuntiin riippuen palvelun nopeudesta kuin myös lämmittelyn tarpeesta. Kuten tunnettua, lounastimme kolmesti Jorgella, niinpä jäljelle jäi vain kolme muuta päivää.
Yhden kerran söimme Pas de la Casan kylässä El Madison -nimisessä kuppilassa, jossa Jukan ja minun annoksista meinasi tulla ylitsepääsemätön haaste henkilökunnalle. Jukan tilaama vuohenjuustopinaattilasagne viipyi ja viipyi, jopa niin, että Jukka epäili jo kokin lähteneen lypsämään vuohta!
Minä tilasin broilerihampurilaisen, joka tuotiin ensin naudanlihalla, seuraavaksi raakana ja vasta kolmennella kerralla se oli syöntikunnossa.
Tiistaina söimme lounasta italialaisessa ravintolassa, jossa ei myöskään ollut salaatteja, saati keittoja. Pitsaa, pastaa ja risottoja. Valitsemani basilika- pinjansiemenrisotto (kuva alla) oli erittäin maukasta.
Välivedet
Normaalisti Team Läskikasa pitää sekä aamu- että iltapäivän välivesitauot, mutta tämänkertainen opas oli niin kova menijä, ettei ehtinyt taukoja pyytää --- ellei sitten luonnollisia tarpeita varten.
Jos ja kun menimme tauolle ja varsinkin loppuviikosta, kun oli kamalan kylmä ja pidimme tauon, minä otin yleensä cappuccinon. Tööttäsivät sitten kunnon kermavaahtokinoksen topiksi!!!
Andorrassa lipitetään espanjalaisia viinejä ja cavaa, koska ollaan liki sen kotiseutua. Katalonian suurimpia cavataloja ovat meillekin tutut Freixenet ja Codorníu.
Me tarkoittaa Team Läskikasaa, jonka matkakuulumisista voi lukea toisessa blogissa.
Andorrahan sijaitsee Espanjan ja Ranskan rajalla noin 4 tunnin bussimatkan päässä Barcelonasta. Ja kun mainitsee Barcelonan, ymmärtää, että silloin ollaan Kataloniassa, jonka vaikutus on voimakas myös Andorran ruokakulttuurissa. Toisaalta pieni valtio sijaitsee korkealla Pyreneitten vuoristossa, joten paikallinen ruoka on taatusti raskasta - lihaista ja juustoista. Millään pupuruoalla ei pärjää vaativissa oloissa.
Me vietimme hiihtolomaviikon Soldeussa, joka on hyvin pieni kylä. Vain muutama talo pääkadun varrella ja kun kyseessä on hiihtokeskus, ravintolatarjonta on kaikkea muuta kuin paikallista.
Andorra on kaiken hyvän lisäksi hiihtokansana kunnostautuneiden brittien suosiossa, joten harvatkin ravintolat tuntuivat olevan engelsmannivetoisia.
Meidän majoituspakettiimme kuului buffet-aamiainen sekä -illallinen. Aamiaispekonit ja munakokkelit kävimme syömässä joka aamu, mutta kolmena iltana skippasimme illallisen ja kävimme muualla syömässä (Fat Albert's, Merlot ja katalonialainen illallinen oppaan kanssa).
El Mercat del Pi
El Tarterin puolella sijaitseva rinneravintola, johon ihastuimme ikihyviksi ja lounastimmekin siellä kolmena päivänä.
Joka kerralla tarjoilijanamme oli ihastuttava argentiinalainen Jorge, joka oli Andorrassa sesonkitöissä. Se ei ollenkaan tavatonta. Suurin osa erilaisissa palveluammateissa työskentelevistä ihmisistä on siirtotyöläisiä --- ja hyvin usein juuri Etelä-Amerikasta!
El Mercat del Pi ei ole rinneravintolan prototyyppi, vaan mieluumminkin rento kaupunkikuppila. Siellä ei ollut joka kerta kovin paljon asiakkaita, joka oli tietenkin ravintolan kannalta ikävä juttu, mutta meidän kannalta tosi loistavaa. Eipähän ollut turhaa hulinaa.
Jokaisella käyntikerralla Jorge toi meille ensin amuse bouchet. Pahoittelen alla olevan kuvan heikkoa väriä, sillä suupala ei pääse kunnolla oikeuksiinsa.
 |
| Pienellä leipäpalalla anjoviskiehkura, jotakin muuta suolaista maistuvaista sekä mustekalan musteella värjätty sipsi! |
 |
| Vuohenjuustosalaatti |
 |
| Mereneläviä ja nuudelia |
Kävimme "Jorgen Baarissa" kaikkiaan kolme kertaa ja perjantaina sinne mennessämme hän ohjasi meidät yläkerran privaattiosastolle! Meillä oli hulppea 16 hengen pöytä, omat toilettitilat ja palvelu pelasi.
Minä sanoin, että haluan hyvälle viikolle lasillisen shamppanjaa --- ei cavaa! Jorge sanoi, että jos otatte koko pullon, saatte sen 6 euroa halvemmalla. Kiinni veti - taas.
Mutta arvatkaapas, mitä se Taittinger (aito ranskalainen shamppanja) -pullo maksoi? 28,50 euroa!!!
Meidän koti-Alkossa se maksaa jo liki 50 euroa, saati sitten mitä suomalaisessa ravintolassa.
Tällä viimeisellä kerralla söimme yhteisymmärryksessä, Jukka lukuunottamatta, äyriäispaellaa.
Muut rinnelounaat
Päivittäin noin puolenpäivän aikaan pidimme lounastauon, jonka kesto vaihteli 1½ - 2 tuntiin riippuen palvelun nopeudesta kuin myös lämmittelyn tarpeesta. Kuten tunnettua, lounastimme kolmesti Jorgella, niinpä jäljelle jäi vain kolme muuta päivää.
Yhden kerran söimme Pas de la Casan kylässä El Madison -nimisessä kuppilassa, jossa Jukan ja minun annoksista meinasi tulla ylitsepääsemätön haaste henkilökunnalle. Jukan tilaama vuohenjuustopinaattilasagne viipyi ja viipyi, jopa niin, että Jukka epäili jo kokin lähteneen lypsämään vuohta!
Minä tilasin broilerihampurilaisen, joka tuotiin ensin naudanlihalla, seuraavaksi raakana ja vasta kolmennella kerralla se oli syöntikunnossa.
 |
| Jukan lasagne El Madisonissa |
Välivedet
Normaalisti Team Läskikasa pitää sekä aamu- että iltapäivän välivesitauot, mutta tämänkertainen opas oli niin kova menijä, ettei ehtinyt taukoja pyytää --- ellei sitten luonnollisia tarpeita varten.
Jos ja kun menimme tauolle ja varsinkin loppuviikosta, kun oli kamalan kylmä ja pidimme tauon, minä otin yleensä cappuccinon. Tööttäsivät sitten kunnon kermavaahtokinoksen topiksi!!!
Andorrassa lipitetään espanjalaisia viinejä ja cavaa, koska ollaan liki sen kotiseutua. Katalonian suurimpia cavataloja ovat meillekin tutut Freixenet ja Codorníu.
Karppaajan lasagne
Olisikohan se ollut joskus tammikuun alkupuolella, kun Iltiksessä oli pastattoman lasagnen ohje. Kiinnostuin siitä, koska minulla on tehnyt jo pitkään lasagnea mieli, mutta karppausmielessä olen yrittänyt pidättäytyä pastoista, riisistä ja potuista. Enpähän sittentullut ottaneeksi reseptiä talteen.
Tammikuisena lauantaina miehellä oli kahvakuulakaverinsa kanssa treenit ja hän toivoi minun kokkaavan jotakin ja paljon. Ruokaa piti olla runsaasti, koska kaveri ei tunnetusti kainostele ruokapöydässä.
Päätin tehdä sekä tavallista lasasta, jota olen hehkutellut blogissani jo aiemmin, että myös kesäkurpitsa-munakoisolasagnea.
Molempien kastikkeet olivat täysin identtiset: jauhelihaa tomaattimurkassa ja juustokastiketta - nyt mozzarellaraasteella.
Munakoisot meinasivat osoittautua haasteelliseksi herkuksi Lauttasaaressa, mutta onneksi en luovuttanut S-marketin jälkeen, vaan poikkesin vielä K-Supermarketiin ja sain kuin sainkin pulleita munakoisoja.
Itketin kesäkurpitsa- ja munakoisokiekkoja ensin leivinpaperilla ennenkuin ladoin niitä uunivuokaan kerroksittain jauheliha- ja juustokastikkeen kanssa.
Lopuksi vielä reilu kerros mozzarellaraastetta päälle ja uuniin. Taisinpa antaa muhia reilun ½ tuntia (200C) ennen kuin otin molemmat paistokset hetkeksi vetäytymään --- ja pöytään.
Mies oli saanut joskus jo viime syksynä asiakkaaltaan pullon ranskalaista punkkua, jota nautimme italialaisvaikutteisen ruoan seurana ja vielä illallakin.
Molemmat lasagnet onnistuivat hyvin ja maistuivat kuulemma herkulliselle. Kiitos kiitos!
Tammikuisena lauantaina miehellä oli kahvakuulakaverinsa kanssa treenit ja hän toivoi minun kokkaavan jotakin ja paljon. Ruokaa piti olla runsaasti, koska kaveri ei tunnetusti kainostele ruokapöydässä.
Päätin tehdä sekä tavallista lasasta, jota olen hehkutellut blogissani jo aiemmin, että myös kesäkurpitsa-munakoisolasagnea.
Molempien kastikkeet olivat täysin identtiset: jauhelihaa tomaattimurkassa ja juustokastiketta - nyt mozzarellaraasteella.
Munakoisot meinasivat osoittautua haasteelliseksi herkuksi Lauttasaaressa, mutta onneksi en luovuttanut S-marketin jälkeen, vaan poikkesin vielä K-Supermarketiin ja sain kuin sainkin pulleita munakoisoja.
Itketin kesäkurpitsa- ja munakoisokiekkoja ensin leivinpaperilla ennenkuin ladoin niitä uunivuokaan kerroksittain jauheliha- ja juustokastikkeen kanssa.
Lopuksi vielä reilu kerros mozzarellaraastetta päälle ja uuniin. Taisinpa antaa muhia reilun ½ tuntia (200C) ennen kuin otin molemmat paistokset hetkeksi vetäytymään --- ja pöytään.
Mies oli saanut joskus jo viime syksynä asiakkaaltaan pullon ranskalaista punkkua, jota nautimme italialaisvaikutteisen ruoan seurana ja vielä illallakin.
Molemmat lasagnet onnistuivat hyvin ja maistuivat kuulemma herkulliselle. Kiitos kiitos!
sunnuntai 8. tammikuuta 2012
Ravintola Lehtovaarassa pitsihääpäivän kunniaksi
Rakkaustarinamme alkoi 18 vuotta sitten tammikuun 8.päivänä.
Samana päivänä vuotta myöhemmin menimme kihloihin ja 8.1.1999 sanoimme "tahdon" Meilahden kirkon kappelissa Airin, Piiun ja Vekan todistaessa korutonta, mutta tunnelmallista hetkeä.
Loput onkin legendaa ;-)
Häävastaanoton järjestimme ravintola Lehtovaaraan, koska halusimme pienimuotoisen vihkimisseremonian vastapainoksi vähän jotakin ylellistä ja sitähän Lehtovaara pystyy tarjoamaan vuodesta toiseen.
En enää muista, minkälainen menu meillä oli silloin 13 vuotta sitten, mutta pitkän kaavan kautta varmasti mentiin.
Olemme siitä lähtien käyneet joka vuosi hääpäivämme aikoihin Lehtovaarassa illallisella - lukuunottamatta vuosia 2003 ja 2009.
Molempina poikkeusvuosina olemme olleet Australiassa; vuonna 2003 nautimme hääpäiväillallisen Melbournen Southbankissa kreikkalaisessa ravintolassa, jossa pistäydyimme myös jälkimmäisellä reissullamme. Vuonna 2009 olimme sen sijaan maailman kauneimmassa kaupungissa eli Sydneyssa, jossa hääpäiväillallispaikaksi valikoitui kalaravintola Darling Harborissa.
Pitsihääpäivän illallista varten pukeuduttiin ykkösiin ja lähdettiin kohti Taka-Töölöä.
Ravintola Lehtovaara on perustettu alunperin Viipuriin vuonna 1916, mutta vuonna 1940 ravintolan silloinen ruotsalainen omistaja siirsi sen niille sijoille, missä se nyt nököttää - lähellä Sibelius-monumenttia.
Lehtovaara ei ole mikään pistäytymispaikka, mutta ei siellä tarvitse jäykistelläkään, vaikka pöydissä onkin valkoiset liinat.
Ruoka on ollut aina erityisen hyvää, viinivalikoima vallan mainio ja palvelu superia! Lehtovaaran tarjoiluhenkilökunta ei ole mitään eilisen teerenpoikia, vaan kokeneita ammattilaisia ja hyvin ystävällisiä.
Koko paletin aluksi skoolasimme lasillisella talon shamppanjaa (Champagne Paul Goerg Blanc de Blancs Brut).
Alkuruoaksi valitsimme molemmat tattariblinin, jonka lisäkkeenä oli muikunmätiä, smetanaa ja punasipulihakkelusta. Vaikkei blini suurensuuri ollutkaan, niin liekö se tattari on niin täyteläistä, että meinasi jo huolestuttaa mahtaako pääruokaa pystyä syömään lainkaan.
Blinin seuraksi otimme lasilliset chileläistä valkoviiniä (Grey Chardonnay). Tähän saakka kaikki oli täydellistä.
Hivenen huokaistuamme saimme pääruokamme: Markulle Vorschmackia Lehtovaaran tapaan ja minulle poroa kahdella tavalla.
Vorschmackin seurana oli perunapyreetä, punajuurta, suolakurkkua ja smetanaa. Pitihän sen kuulemma olla hyvää.
Poroannoksessa oli sisäfilettä ja ylikypsäksi paistettua mehevää paistia, joka oli ikäänkuin riivitty. Pienenpieni bataattifondant ja punaviinikastike tekivät annoksesta täydellisen.
Pääruoan kanssa joimme punaviiniä: australialaista Old Garden Mourvedrea (Hewitson). Tarjoilijan mukaan Mourvedre -rypäle on maailman vanhimpia rypäleitä, ja että tämän kyseisen viinin rypäleet olisi poimittu alkuperäisestä köynnöksestä Barossa Valleyssa. Täyteläinen, muttei liian tuhti. Hyvä valinta, vaikkei rypäle meille tuttu olekaan.
Päälle päätteeksi Markku herkutteli Crème Brûléella, mustalla kahvilla ja XO-konjakilla. Minä valitsin marinoidun ananaksen ja lakritsivaahdon sekä jälkiruoalle suositellun itävaltalaisen Eisweinin plus tuplaespresson.
Saimme kulumaan illalliseen kohtuulliset kaksi tuntia. Missään kohtaa ei ollut kiirettä eikä myöskään liikaa odottelua. Todella onnistunut ilta. Lehtovaara sai taas täydet kymmenen pistettä!
Eikä tässä vielä kaikki. Olimme päättäneet tulla Lehtovaarasta suoraan kotiin ilman kaupunkikierrosta. Jääkaapissa odotti pullollinen Taittinger-shamppanjaa. Kilistimme meidän onnellemme ja katsoimme Amazing Racea sekä nauhoitettua Putousta.
Samana päivänä vuotta myöhemmin menimme kihloihin ja 8.1.1999 sanoimme "tahdon" Meilahden kirkon kappelissa Airin, Piiun ja Vekan todistaessa korutonta, mutta tunnelmallista hetkeä.
Loput onkin legendaa ;-)
Häävastaanoton järjestimme ravintola Lehtovaaraan, koska halusimme pienimuotoisen vihkimisseremonian vastapainoksi vähän jotakin ylellistä ja sitähän Lehtovaara pystyy tarjoamaan vuodesta toiseen.
En enää muista, minkälainen menu meillä oli silloin 13 vuotta sitten, mutta pitkän kaavan kautta varmasti mentiin.
Olemme siitä lähtien käyneet joka vuosi hääpäivämme aikoihin Lehtovaarassa illallisella - lukuunottamatta vuosia 2003 ja 2009.
Molempina poikkeusvuosina olemme olleet Australiassa; vuonna 2003 nautimme hääpäiväillallisen Melbournen Southbankissa kreikkalaisessa ravintolassa, jossa pistäydyimme myös jälkimmäisellä reissullamme. Vuonna 2009 olimme sen sijaan maailman kauneimmassa kaupungissa eli Sydneyssa, jossa hääpäiväillallispaikaksi valikoitui kalaravintola Darling Harborissa.
Pitsihääpäivän illallista varten pukeuduttiin ykkösiin ja lähdettiin kohti Taka-Töölöä.
Ravintola Lehtovaara on perustettu alunperin Viipuriin vuonna 1916, mutta vuonna 1940 ravintolan silloinen ruotsalainen omistaja siirsi sen niille sijoille, missä se nyt nököttää - lähellä Sibelius-monumenttia.
Lehtovaara ei ole mikään pistäytymispaikka, mutta ei siellä tarvitse jäykistelläkään, vaikka pöydissä onkin valkoiset liinat.
Ruoka on ollut aina erityisen hyvää, viinivalikoima vallan mainio ja palvelu superia! Lehtovaaran tarjoiluhenkilökunta ei ole mitään eilisen teerenpoikia, vaan kokeneita ammattilaisia ja hyvin ystävällisiä.
Koko paletin aluksi skoolasimme lasillisella talon shamppanjaa (Champagne Paul Goerg Blanc de Blancs Brut).
Alkuruoaksi valitsimme molemmat tattariblinin, jonka lisäkkeenä oli muikunmätiä, smetanaa ja punasipulihakkelusta. Vaikkei blini suurensuuri ollutkaan, niin liekö se tattari on niin täyteläistä, että meinasi jo huolestuttaa mahtaako pääruokaa pystyä syömään lainkaan.
Blinin seuraksi otimme lasilliset chileläistä valkoviiniä (Grey Chardonnay). Tähän saakka kaikki oli täydellistä.
Poroannoksessa oli sisäfilettä ja ylikypsäksi paistettua mehevää paistia, joka oli ikäänkuin riivitty. Pienenpieni bataattifondant ja punaviinikastike tekivät annoksesta täydellisen.
Pääruoan kanssa joimme punaviiniä: australialaista Old Garden Mourvedrea (Hewitson). Tarjoilijan mukaan Mourvedre -rypäle on maailman vanhimpia rypäleitä, ja että tämän kyseisen viinin rypäleet olisi poimittu alkuperäisestä köynnöksestä Barossa Valleyssa. Täyteläinen, muttei liian tuhti. Hyvä valinta, vaikkei rypäle meille tuttu olekaan.
Päälle päätteeksi Markku herkutteli Crème Brûléella, mustalla kahvilla ja XO-konjakilla. Minä valitsin marinoidun ananaksen ja lakritsivaahdon sekä jälkiruoalle suositellun itävaltalaisen Eisweinin plus tuplaespresson.
Eikä tässä vielä kaikki. Olimme päättäneet tulla Lehtovaarasta suoraan kotiin ilman kaupunkikierrosta. Jääkaapissa odotti pullollinen Taittinger-shamppanjaa. Kilistimme meidän onnellemme ja katsoimme Amazing Racea sekä nauhoitettua Putousta.
lauantai 7. tammikuuta 2012
Mange Sud Tehtaankadulla Helsingissä
Aluksi on todettava, että koskaan ei saisi jättää blogin päivittämistä niin pitkän ajan päähän kuin minä nyt teen. On täysi työ muistaa liki kuukauden vanhoja tuntemuksia ja etenkin makuelämyksiä, mutta parhaani yritän.
Olimme menossa ystäväpariskunnan kanssa Yö-yhtyeen 30-vuotiskonserttiin Hartwall-areenalle 10.12.2011. Sovimme, että käydään jossakin syömässä ennen kuin siirrymme Pasilaan. Mietin ensin, että löytyisikö mieleistä paikkaa ratikkalinjojen varrelta, koska silloin olisi mahdollisuus hyödyntää julkista liikennettä siirtymätaipaleilla.
Olin kuullut, että Eirassa Tehtaankadulla on mainio ravintola nimeltään Mange Sud http://mangesud.fi/, mutta tiemme ei ollut koskaan aiemmin vienyt sinne. Vaikka olen maantieteellisesti äärimmäisen lahjakas, nyt on tunnustettava, että kuvittelin Tehtaankatu 34 -osoitteen toiseen paikkaa! Siltä osin meni ratikkalinjojen välitön läheisyyskin niin sanotusti munilleen.
Kun tein varausta (klo 17), minulta kysyttiin, että riittääkö meille ruokailuajaksi 2½ tuntia (klo 19.30 saakka). Tokihan se riittäisi, koska muutoinkin meillä tuli olla jo tuohon aikaan nokka kohti Areenaa. Kysymyksen taustalla oli tietenkin pikkujouluaika - on taottava silloin, kun rauta on kuumaa.
Valitettavasti rauta oli niin kuumaa, että minulle ainakin jäi hivenen hätiköivä fiilis koko touhusta. Hyvä, että sai palttoon pois päältä, kun jo ruokalistaa työnnettiin nenän alle eikä ehtinyt juuri istua, kun shamppajalaseja (alkudrinkki) täytettiin.
Mange Sud on vähän fiinimpi paikka, muttei missään tapauksessa mikään extra premium-luokan ravintola, vaikka se mainostaakin saaneensa merkinnän Michelin-kirjaan ja johonkin toiseen ranskalaiseen julkaisuun. Sen perusteella olisin odottanut hieman hillitympää rytmiä tarjoiluhenkilökunnalta.
Ruokavalintojamme tivattiin myös hetimiten, mutta koska emme ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, ryystimme shamppanjaa kaikessa rauhassa ja pyysimme "vielä 5 minuuttia" useampaan kertaan.
Minä olen ihastunut kampasimpukoihin, joten valitsin ne alkupalaksi. Lisänä kurpitsapyreetä. Hyvä yhdistelmä. Markku puolestaan valitsi Mangen Caesarin broiskulla.
Kiivas tahti jatkui. Melkein hengästytti. Toinen tarjoilija vei alkupalalautaset tiskiin ja toinen kantoi paluupostissa pääruoka-annoksia pöytään.
Markkua lukuunottamatta koko muu pöytäseurue valitsi grillattua maissikanaa lisukkeineen. Markku sen sijaan oli erilainen nuori ja päätyi haudutettuun porsaankylkeen.
Possunkylki oli kuulemma maukasta. Annokselle voi antaa arvosanaksi kahdeksan (8).
Broileri sen sijaan ei ollut herkullista, koska keittiössäkin oli ollut kiire tai kaasuliekki liian suurella: tuloksena päältä karrelle poltettu kananpalanen! Tottakai olisimme voineet palauttaa ruoat takaisin, mutta eipä me tehty sitä.
Markun ja minun pääruokajuomana oli portugalilainen "Altas Quintas", joka ei ollut huono vaihtoehto - edes jotakin hyvää.
Rauhattomuus, toisaalta välinpitämättömyys ja poltettu broileri jättivät minuun tunteen, etteipä tarvitse toista kertaa käydä. Vähän semmoinen valju mielikuva jäi.
Samoin kävi kyllä Yö-yhtyeenkin kanssa. Jotenkin vaisu meininki. Ei Ollikaan hyssytellyt entiseen malliin ja suurin osa biisesitäkin tuntui ei-niin-jokapäiväisille. Toki "Rakkaus on lumivalkoinen" ja "Joutsenlaulu" kuultiin, mutta väljähtynyttä oli.
Olimme menossa ystäväpariskunnan kanssa Yö-yhtyeen 30-vuotiskonserttiin Hartwall-areenalle 10.12.2011. Sovimme, että käydään jossakin syömässä ennen kuin siirrymme Pasilaan. Mietin ensin, että löytyisikö mieleistä paikkaa ratikkalinjojen varrelta, koska silloin olisi mahdollisuus hyödyntää julkista liikennettä siirtymätaipaleilla.
Olin kuullut, että Eirassa Tehtaankadulla on mainio ravintola nimeltään Mange Sud http://mangesud.fi/, mutta tiemme ei ollut koskaan aiemmin vienyt sinne. Vaikka olen maantieteellisesti äärimmäisen lahjakas, nyt on tunnustettava, että kuvittelin Tehtaankatu 34 -osoitteen toiseen paikkaa! Siltä osin meni ratikkalinjojen välitön läheisyyskin niin sanotusti munilleen.
 |
| Ravintola Mange Sud, Tehtaankatu 34 D, 00150 Helsinki |
Valitettavasti rauta oli niin kuumaa, että minulle ainakin jäi hivenen hätiköivä fiilis koko touhusta. Hyvä, että sai palttoon pois päältä, kun jo ruokalistaa työnnettiin nenän alle eikä ehtinyt juuri istua, kun shamppajalaseja (alkudrinkki) täytettiin.
Mange Sud on vähän fiinimpi paikka, muttei missään tapauksessa mikään extra premium-luokan ravintola, vaikka se mainostaakin saaneensa merkinnän Michelin-kirjaan ja johonkin toiseen ranskalaiseen julkaisuun. Sen perusteella olisin odottanut hieman hillitympää rytmiä tarjoiluhenkilökunnalta.
Ruokavalintojamme tivattiin myös hetimiten, mutta koska emme ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, ryystimme shamppanjaa kaikessa rauhassa ja pyysimme "vielä 5 minuuttia" useampaan kertaan.
Minä olen ihastunut kampasimpukoihin, joten valitsin ne alkupalaksi. Lisänä kurpitsapyreetä. Hyvä yhdistelmä. Markku puolestaan valitsi Mangen Caesarin broiskulla.
Markkua lukuunottamatta koko muu pöytäseurue valitsi grillattua maissikanaa lisukkeineen. Markku sen sijaan oli erilainen nuori ja päätyi haudutettuun porsaankylkeen.
Broileri sen sijaan ei ollut herkullista, koska keittiössäkin oli ollut kiire tai kaasuliekki liian suurella: tuloksena päältä karrelle poltettu kananpalanen! Tottakai olisimme voineet palauttaa ruoat takaisin, mutta eipä me tehty sitä.
Markun ja minun pääruokajuomana oli portugalilainen "Altas Quintas", joka ei ollut huono vaihtoehto - edes jotakin hyvää.
Jälkiruokina pöytäkunnassamme oli ainakin sulkaafondant, tarte tatin ja valikoima italialaisia juustoja. Niissä ei ollut valittamista.
Rauhattomuus, toisaalta välinpitämättömyys ja poltettu broileri jättivät minuun tunteen, etteipä tarvitse toista kertaa käydä. Vähän semmoinen valju mielikuva jäi.
Samoin kävi kyllä Yö-yhtyeenkin kanssa. Jotenkin vaisu meininki. Ei Ollikaan hyssytellyt entiseen malliin ja suurin osa biisesitäkin tuntui ei-niin-jokapäiväisille. Toki "Rakkaus on lumivalkoinen" ja "Joutsenlaulu" kuultiin, mutta väljähtynyttä oli.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)